Sinkulan seutuvilla lomaileva mies kuvitteli joskus elämänsä olevan elokuvaa. Kaikkine sattumineen se voisi olla vaikka rikollisjännäri - tietenkin humoristisen pimeällä otteella, jota nyky-yleisö on tottunut vaatimaan. Tai ehkä hänen elämänsä olikin enemmän monikautinen sarja - ne kun olivat nyt muotia, oli pysyttävä ajan hermoilla. Vaikka HBO ei innostuisi erotiikan vähyydestä, niin draamaa ja rytinää oli elämässä riittänyt yli yhden kiekkoliigan tarpeenkin. Huumeita, jengejä, väkivaltaa ja traagisia käänteitä. Lisää vain vettä ja Jasper Pääkkönen. Anna kiehua matalalla lämmöllä ja nauti! Suomalaista draamaa (harmahtavaksi värifiltteröitynä, tietenkin). Sitä tasaista laatua, jossa repliikit eivät kuulosta tarpeeksi aidoilta ja hukkuvat yleensä liian lujan musiikin alle.
"Tämä on toki vain tarjoiluehdotus", kuten Suomessa kuuluu mainita, jos pelätään jonkin olevan harhaanjohtavaa. Miehen elämässä huumeet olivat mietoja ja jengiläiset uskomattoman typeriä. Väkivallan hienostunut motiivi oli lähes poikkeuksetta äkkipikaisuuden ja alkoholin yhdistelmä. Paljaat rinnat roikkuivat surullisen tyhjinä säkkeinä (varustettuna nännipihoilla, joihin voisi parkkeerata auton). Harvoin mikään oli oikeassa elämässä kuin elokuvissa. Paitsi tuotesijoittelu. Sitä piisasi.
Mies oli tutustunut huumeisiin ollessaan vielä poika - kuusitoistavuotiaana kannabiksen muodossa eräissä kotibileissä, kuinkas muutenkaan. Huomionarvoista kliseisessä tapahtumassa tosin oli, että kyseessä eivät olleet bileet, joihin häntä olisi kutsuttu. Tai oltiin kutsuttu. Tai että kukaan bileissä edes tiesi miehen olemassaolosta. Tai että hän olisi silloin itse kannabista kokeillut.
Tuleville elokuvakäsikirjoittajille mies olisi halunnut myös painottaa, ettei hän ollut mitenkään hyypiöinyt, tai muutenkaan hiipparoinut aidan takana, vaan oli sattunut kulkemaan kyseisen alueen ohi iltalenkkitarkoituksissa ja kiinnittänyt huomiota outoon tuoksuun.
Havaittuaan tuoksun ainut looginen johtopäätös on vetäytyä seuraamaan ilkamointia, mutta ei hyypiötavalla.
Ihmiselle, joka ei aina ollut varma miten tuli käyttäytyä, tämä oli erityisen tärkeää. Hän ei halunnut olla outo.
Puun taakse hän oli mennyt vain sosiaalisen, suorastaan empiirishenkisen uteliaisuuden seurauksena (Mies käytti aivan liikaa sivistyssanoja sanavarastoonsa nähden). Ilman kanssaihmisten tarkkailua ei voinut tietää mikä oli normaalia.
- Kuka meistä nyt on normaali ensinkään, mutisi kuusitoistavuotias poika puun takana pimeässä.
Valkoisehkon lauta-aidan takana oli neljä noin parikymppistä miestä. Takapihalle antava olohuoneen maisemaikkuna valaisi miesryhmän, joka oli asettunut ringintapaiseen.
Näkyvyys - kuten kuvauksestakin voisi päätellä - ei ollut moitteeton, mutta takapihan kohdalla ei ollut katuvaloa, joten sisältä paistava niukka valo oli riittävää ryhmän valaisemiseksi. Löyhä ringin keskellä oli koppa olutta, kuin käsilaukkupino tyttöjen yökerhon tanssiringissä. Miehet eivät tanssineet, vaan kierrättivät ringissä pitkähköä sätkää.
Palava sätkä haisi makealle ja etäisesti myös männynneulasilta kutsumattoman vieraan tarkkailupaikalle asti (kaikesta oli helppo päätellä, ettei sosiaalisesti heikkotasoinen teini ollut ensimmäistä kertaa stalkeria kyydissä). Mies - silloin vielä poika - näki jointin kiertävän hitaasti vastapäivään (vasempaan, aina vasempaan) hiljaisessa illassa kevyen yskimisen saattelemana.
Ihmisen mieli on kummallinen juttu. Vaikka sitä pohjimmiltaan tietää asuvansa taajaan asutulla alueella ja että seinilläkin (ja varsinkin niiden takaa paljastuvilla naapureilla) on korvat, sitä joskus hetkellisesti unohtaa muut ihmiset ja lähiasukkaat. Kun lisätään sopivassa suhteessa pimeyttä, hiljaisuutta ja oman pihan yksityisen tilan tuntua, saattaa satunnainen hyypiö tai muu salakuuntelija oppia mitä kummallisimpia salaisuuksia yksityisiksi luulluista keskusteluista.
Tässä tapauksessa kyse oli tietysti vain nuoren miehenalun uteliaisuudesta ja hiljaisesta ihmistarkkailusta. Ei hyypiöinnistä laisinkaan.
Sätkä oli päässyt kiertonsa loppuun ja oli muuttunut pelkäksi palaneeksi pahvifiltteriksi. Parikymppiset olivat hitaasti valuneet keskustelun aikana istuma-asentoon. Aikakoneen (yhtye, ei kirjallinen tehokeino) jumputuksen päällä polveileva keskustelu oli muuttunut äänenpainoiltaan rauhallisemmaksi ja aiheiltaan poukkoilevammaksi. Keskustelu aaltoili politiikasta televisio-ohjelmiin ja urheiluun, mutta punaista lankaa siinä ei ollut edes tamponinaruksi asti.
Oma lukunsa (ja keskustelunsa) oli makuulleen hii-taas-ti valunut farkkutakkinen yksinpuhelija, joka kuvaili juuri kaikkia ruoka-annoksia, joita haluaisi maistaa vielä tänään (lähes kaikkea syötävää).
- Pirun hyvää kukkaa äijä hommas kyllä.
- Ja sitten mä haluaisin mansikoita ja herneitä. Mansikoista sellaista mansikkamaitoa, johon tulee sokeria ja...
- ... sanoi, että sitä tulee ensi viikolla lisää. Kuuskymppiä gramma. Kuulemma on ihan kunnon kukkaa, eikä trimmiä.
-... valuu oikeen leukaa pitkin. Ja Lasagne on kanssa hyvää. Fazerin Sininen on ehdottoman...
- Kerätään varmaan taas joku kolmen tonnin kolehti sitten
- ... vesimelonia. Miksi tää kaikki pyörii? Miksei me olla paikallaan, hei?
Mies/poika/normaali kansalainen oppi kaksi asiaa sinä iltana. Ensinnä: kyseistä kukkaa kasvattamalla saattoi tehdä oikeasti rahaa. Kolme tuhatta markkaa tarkoitti viittäkymmentä grammaa. Maitopurkin painolla tienaisi jo... kuusikymmentätuhatta markkaa (aivan - tämä oli sitä aikaa, jolloin markkoja ei oltu sidottu mummoihin). Aivan helvetisti rahaa yhden puuntakana kykkivän pojan maailmaan. Pelkästään kilosta kasvia.
Toisena asiana selvisi, että ainoana ulos jäänyt ruokia listannut farkkutakki sai kaikesta henkisestä pyörimisestään pahan olon, joka purkautui kaaressa ulos. Sisätiloista hakkaavan jumputtamisen yli kuului hämmentynyt, itsekseen puhuvan ihmisen toteamus tämän tutkiessa pitkän haukotuksen lopputuotetta.
- En mä ole edes syönyt porkkanoita yli viikkoon. Mitä helvettiä, hei?
Mies/poika (poikamies, muuten) hiipi pois tarkkailupaikaltaan, tuntien saaneensa Tarkoituksen elämäänsä. Pitkä haahuilu ja tulevaisuuden murehtiminen oli ainakin hetkellisesti korvattu muulla. Jollain ihan uudella aluevaltauksella.
Ainahan Suomi tarvitsi pyyteettömiä yrittäjiä, eikö?
Hiljaisia Sinkulan peräteitä ajeleva mies (jälleen nykyajassa) oli sammuttanut autonsa radion muistellessaan menneitä. Kojelaudalla oli Esko Mäkisen osoite (alamerkinnällä: "Ei puhelinta") ja kartta ajo-ohjeineen. Takapenkillä kilisi kaksi valtion alkoholimonopolikaupan muovikassia täynnä tarjottavia. Auton takakontti piti myös sisällään yllätyksen.
Esko Mäkinen tulisi saamaan tarjouksen, josta olisi vaikea kieltäytyä.
Dramaattista taustamusiikkia, kiitos. Tämän katkon meille tarjoaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti