Esko Mäkinen heräsi aikaisin, kuten hänelle oli muodostunut tavaksi vuosien saatossa asuessaan yksin keskellä ei-mitään. Kun liikenteen ja kanssaihmisten meteli oli poissa, sitä huomasi aamuauringon nousun noin miljoonan linnun metelöinnistä. Siihen oli hankala olla heräämättä.
Mäkisen suu oli kuiva ja pään sisus vaikutti kelluvan hauraana kokonaisuutena valonarkojen silmien takana, kuten myös oli valitettavasti muodostunut tavaksi vuosien varrella asuessa yksin keskellä ei-mitään. Suussa maistui tupakka, viina ja kissanpaska. Happi oli kunnon ryyppäjäisten jälkeen ihmisellä heikko ja tiiviissä tuvassa harvassa.
Hän piti silmänsä sirrillään, sillä liika valo ei sopinut heti aamusta Mäkisen krapulaisille aivoille. Hatarasta muistista kaivettu mökin pohjapiirros auttoi lähes sokean krapulaarion keittiönurkkaukseen törmäyksittä. Pienikin valonpilkahdus oli tähän elämään liikaa juuri nyt.
Huuhdottuaan kilon vanhan viinan kissanpaskaa suustaan ja vedettyään useaan kertaan henkeä kädet polvilla, hän uskalsi hieman raottaa silmiään ja luoda arvioivan (ja vain vähän harittavan) katseen, joka pyyhki mökkiä.
Mökin hämärässä siinsi krapulaisiin silmiinkin tuttu pöytä. Pöydän päällä lepäsi tyhjäksi juotu Jaloviina ja sen ympärillä monta eestiläistä oluttölkkiä kuin vartiosotilaina pääkohdetta turvaamassa. Osa tölkeistä oli rankan illan mittaan toimittanut tuhkakupin virkaa, joten väljähtyneiden pohjien juominen pahimpaan kohmeloon olisi epäviisasta - tämän oli kokemus Esko Mäkiselle opettanut.
Mäkinen kakoi ja ryki varovasti eilisen tervoja keuhkojen pohjalta. Yskiä ei uskaltanut, sillä krapula oli liian paha. Linnutkin tuntuivat metelöivän tavallista ärsyttävämmin tänään. Tänään aamun sirkutukseen ja liverrykseen sekoittui myös tasaisen voimakas kuorsaus Voiton ikkunanpuoleisesta nurkasta, pöydän tietämiltä.
Puoliksi pöydän alla lepäsi Esko Mäkisen uusi tuttavuus, Lahden Vesiputken asennusjärjestelijä Rauli Heinänen. Alkoholiin tottumaton mies oli kiertynyt itsensä ympäri humalaisen notkeudella ja kekseliäisyydellä ja kuorsasi hiljaa ja tyytyväisenä mahdottomassa solmussaan. Vaikutti siltä, ettei asennusjärjestelijä Heinäsestä olisi puhekumppaniksi vielä useaan tuntiin ja hyvä niin. Mäkisen oli oltava yksin ja kaduttava jokaista elämänsä aikana tehtyä virhettä.
Oli niin paha krapula. Voi luoja.
Mäkisen hauras pää ei halunnut ottaa vastaan yllättävän vieraan ongelmaa juuri nyt, vaan vaati kahvia, vettä, päänsärkylääkettä ja lupauksen olla juomatta enää koskaan. Mäkisen peräpää ilmoitti omista ongelmistaan eilisen läträämisen johdosta pahanhajuisella pierulla. Keskusteluun yhtyi myös käsien orastava mandoliini ja ruuansulatuskanavan polttava närästys. Lopulta Esko Mäkisen nenä vei viestin pienehkössä ja ummehtuneen ilman täyttämässä mökissä suoritetusta ilmavaivasta mahalaukulle asti, joka ilmoitti nopeasti oman kantansa, vaatien tulla kuulluksi pikaisesti tuvan ulkopuolella.
Esko Mäkinen poistui raittiiseen ilmaan huutamaan aamutervehdystä kilpaa lintujen kanssa, jotka arvostivat Mäkisen äidinvaistoja ja intoa, vaikkeivät kurluttavan emon poikasia nähneetkään. Erittäin pontevasti tämä ison pesän asukki kuitenkin jotakuta nurmikossa ruokki, linnut ihastelivat.
Kun isännän aamu-urheilun äänet olivat armollisesti vaienneet ja hetkeksi hämmentynyt luonto pääsi taas jatkamaan resuamistaan, makasi Voiton vieras vielä pöydän alla humalaiselle tyypillisessä puolimahdottomassa ihmissolmussa, jonka erikoisnimitys portsarien keskuudessa oli "Kännipaali Lecter" (sekä hänen kasvissyöjäystävänsä, Heinäbaali). Tukholmalainen Räty-käkikello ehti kiekaista puolituntisen it-tuunsa ennen kuin mies avasi silmänsä ja kiersi itsensä varovasti istumaan.
Hän oli odottanut vaadittavan ajan ja vielä vähän enemmän, jotta mökin isäntä uskoisi vieraansa nukkuvan surkeaa viinapäätään pois tajuttomana. Hän oli huolellinen, olihan hänellä suunnitelma toteutettavana.
Huolellisuus oli kasvatuksen peruja. Hänen isänsä ei ollut niinkään opettajatyyppiä, mutta muokkasi silti säälimättä sitä aihiota, joka oli kasvava lapsi. Isä oli vanhan liiton nillittäjä, joka löysi kaikesta jatkuvasti parannettavaa ja huomautettavaa. Jo pienestä kasvatuskohteen kerrottiin kävelevän hassusti, puhuvan oudosti ja näyttävän muutenkin kummalliselta. Kaikki palaute annettiin toki rakentavassa hengessä parannusehdotuksena ja luonteen kasvatuksen takia. Ja sitä palautetta tuli koko ajan. Isä oli saanut päähänsä, että syväjohtaminen on pohjimmillaan palautejohtamista, jossa kritisoidaan ihmistä yksilönä kaikki viat huomioiden. Jos palaute tuli rehellisen suorana ja loogisen jatkuvana virtana, se auttaisi ihmisyksilöä varmasti vahvistumaan timantinkovaksi aikuiseksi.
Syväjohtamisen kohde oppi nopeasti nyökkäämään ja näyttämään asiallisen kiinnostuneelta palautteenantotilaisuuksissa. Hän oppi myös nopeasti pitämään huolen omista asioistaan - jos ei kerro tekemisistään, ei tarvitse kuulla niistä toisten mielipiteitä. Kodista - jossa oli myös äiti, mutta häntä ei historiaosuudessa pahemmin mainita, koska hän pyrki olemaan perheessä puolueettomuuden ja valikoivan sokeuden keskus - muutettiin omilleen heti kun mahdollista. Sitä ennen omat asiat olivat omia ja menemiset yksityisiä.
Kasvatuskohteesta oli siis tullut jo nuorella iällä hyvin itsetietoinen ja itsetunto-ongelmainen lopputulos, joka oli huolissaan peilikuvansakin mielipiteestä. Hän kitki ja kätki kaiken itsestään.
Jos pöydän ympäriltä hitaasti taas itsensä ihmiseksi taittelevaa miestä olisi pitänyt kuvata yhdellä sanalla, se olisi silti ollut: "yksinäinen" (mies itse kiistäisi tämän ja tarjoaisi sanaa "vapaa", mutta kukaan ei ole kysynyt ja se jo vahvistaa ensimmäisen kuvauksen oikeellisuuden). Menestyvän perheen ainoa lapsi, joka oli kasvanut kiireisessä kodissa. Kaikilla oli omat menot ja yksityiset elämät, joihin muill ei ollut asiaa. Ruoka, yösija ja kritiikki - siinä kodin pyhä kolminaisuus ainaiselle kehityskohteelle. Nuoresta miehestä tuli yksinäinen susi, joka tunsi sisäistä paloa saavuttaa jotain, muttei ollut koskaan tyytyväinen. Silti hän oli aina hyvin huolellinen ja valmistautunut.
Tämä omanlaisensa sosiaalinen vapaus (kyvyttömyys solmia ystävyyssuhteita) toi muassaan paljon aikaa oman pään sisällä - aikaa pohtia omaa olemista, ajatusmaailmaa ja arvoja. Normaalisti tämän ongelman eteen joutuva suomalainen mies turvautuu joko päihteisiin, väkivaltaan, tai Tapio Rautavaaran kokoelmakasetteihin. Hän ei kuitenkaan ollut Tavallinen Suomalainen Mies. Hänestä kehittyi huolellinen ja tarkkaavainen. Päämäärätietoinen. Mielikuvitusskenaarioita ja selviytymisstrategioita päässään hiova erakko. Hän merkitsi tavoitteensa ruutuvihkoon, johon myös merkitsi edistymisensä.
Lisäksi hän oli opetellut joogaamaan. Kun viettää pitkiä aikoja yksin päänsä sisällä, kannattaa kyseinen koppa pitää siistinä ja sisustettuna. Vaikka kehon sanottiinkin olevan temppeli, suuri osa temppeleistä pitkin maailmaa olivat vailla siivousta ja rapistuivat hitaasti unohdettuina.
Tämä temppeli vääntyi mitä kummallisimpiin asentoihin pitkän harjoituksen ansiota. Ei ollut temppu eikä mikään kiertää itsensä halasana-asentoon, auraksi, penkin ympärille. Hän halusi vaikuttaa harmittomalta mökin isännän silmissä.
Mökin vieras venytteli pitkän paikallaanolon jälkeen. Hänellä ei ollut krapulaa. Ei hän ollut eilen tullut kunnolla humalaankaan - hyvä kun oli vähän kurkkuaan kostuttanut. Myöskään hän ei ollut nimeltään Rauli Heinänen, tai matkalla Seijansa luo. Oikeastaan hän ei varsinaisesti ollut edes asennusjärjestelijä, vaikka Lahden Vesiputken omistaja periaatteessa olikin. Tilanne oli monimutkainen.
Miehen oikea nimi oli Rafael Kaarlonpoika Kerttunen, mutta hän ei mainostanut tätä tosiseikkaa kovinkaan aktiivisesti, sillä oma nimi oli yksityistä tietoa. Hän oli yrittäjä, Suomalaisen yhteiskunnan selkärankaa. Yksikään työpäivä ei ollut hänelle liian pitkä, eikä mikään rahasumma liian pieni. Hän oli ammatiltaan mietojen huumausaineiden tuottaja, jalostaja ja tukkukauppias.
Viime aikoina oli ollut vaikeaa olla yrittäjä. Hänen liiketoimintansa olivat törmänneet Sääntö-Suomen vastustukseen (poliisit). Pienyrityksessä oli tapahtunut dynaaminen organisaatiomuutos (ennen yhteistyössä toiminut moottoripyöräkerho lähetteli tappouhkauksia) henkilöresurssien painotusten siirtyessä vastaamaan nykyaikaisia vaatimuksia (hän oli yksin ja pakosalla). Aikaisemmat fuusioyritykset olivat osoittautuneet hankaliksi (hän oli pannut kerhon presidentin vaimoa) uusien realiteettien siintäessä horisontissa (ja jäänyt kiinni). Vaati erinomaisen sisukasta mielenlaatua jaksaa yrittää kaikesta huolimatta. Jonkun oli pakko, sillä Suomen pyörät eivät hidastaneet pyörimistään.
Hänen väliaikaiset takaiskunsa olivat kuitenkin vain pieni sivujuonne hänen elämänsä HBO-sarjassa. Seuraavaksi olisi vuorossa dramaattinen käänne ja uuden suuren suunnitelman ensi askeleet.
Niin luki ruutuvihossa.
