17. Päiväkirja III - Jotain jäi eloon

Rakas Päiväkirja.

Minä en ymmärrä tätä kiertelyä ja kaartelua Sinun kanssasi. Hankin Sinut siksi, että voisin purkaa sinuun ne oikeat tunnot, joita en jaa muulle maailmalle. Hankin sinut, koska uskon pohjimmiltani Kallonkutistajan väitettä siitä, että jatkuva Patoaminen on huonoksi kaikille. Siksi minun pitäisi osata puhua - kirjoittaa - Sinulle. Minulla ei ole ketään muutakaan.

Kirjoitin juuri sinun Hyvään Puoliskoosi tavallisen tarinani. Olen Tavallinen Tyttö. Ei koiria, koska isä oli Allerginen ja ei kauheasti ehjiä pehmoleluja, koska perheessä oli minun lisäkseni Kaksi Vanhempaa Veljeä. Harrastuksekseni valitsin Teatterin, koska sinne suurin osa Meistä lopulta päätyi. Epävarma - syömishäiriön aikanaan toki lievänä sairastanut - teini, joka haki paikkaansa ja oli Mihinkään Kuulumaton.

Äitini oli tupakoitsija. Hän poltti kaksi askia päivässä, kunnes vähensi Viimeisinä Vuosinaan yhteen askiin. Hän muisti aina varoittaa Tupakoinnin Vaaroista.
Minä, teini-ikäinen asenneprinsessa, en osannut ottaa todesta saarnaa tupakoinnin vaaroista, kun niitä tarjoaa itse Röyhyttäjä - joku, joka ei osaa itse hillitä itseään. Tekopyhää!
Oikeastaan aloitin tupakoinnin Kapinatekona. Luulin Kapinoivani yhteiskuntaa ja vanhempiani vastaan, mutta päädyin vain Tuhoamaan itseäni.
Että sellaista partisaanihenkeä.

Oli Nuoruuden Huuma, Taide ja Teatteri. Paikkansa Löytäminen. Oli veljien kautta löydetty hatara Ystäväpiiri, Nuoruuden lappujatkot ja kuulumisen tunne. Tuli Mies, Huomio ja Elämä. Seurasi Parisuhde, Onnentunne ja Perhoset. Huumeita ja Seksiä. Sen jälkeen Ero ja Romahdus. Tyhjä Ihmisen Kuori, joka ei saa sanottua, eikä osaa sanoa. Uusia Romahduksia. Kallonkutistaja.
Nyt olen taas Lähtöpisteessä. Siinä Pisteessä, jossa Aikuinen Ihminen sotkee puolalaista vihkoa kyyneliin kahdelta yöllä.
Tuntuu, että koko Elämä on tapahtunut ihan Huomaamatta. Minä olen nyt Aikuinen, mutta odotan yhä, että joku tulisi ja Arvioisi käytökseni ja antaisi Kaavakkeen, josta näkee Elämänsä kipupisteet.

Eniten minua huolestuttaa tässä minun neljäksi Seinäksi muuttuneessa elämässäni Ihan Naurettava asia. Minusta Tuntuu Että Olen Kannabisaddikti. Pahainen Pilvelpolttaja.
Ja se Pelottaa.

Ei sitä voi sanoa ilman, että joku tuhahtaa. Ei se ole oikea Huume, eikä siihen voi jäädä Riippuvaiseksi. Alkoholiin voi jäädä. Heroiini aiheuttaa riippuvuutta. Laput ja Sienet tuhoavat mielen. Pilvi on vain höttöinen Hopeareunus, joka toimii aamukahvin tavoin taustalla, eikä oikeana addiktiona.
Se ei ole Fyysisesti Mahdollista.

Mutta minä olen päässyt Kaikesta muusta Irti! Tupakoinnin korvasin ensin purukumilla ja sitten Mielenlujuudella. Psykoaktiivisiin en koske enää Ikinä. Alkoholia en ole juonut Sen jälkeen ja olen yrittänyt pitää Lääkityksen vain tarvittavassa määrässä. Olen Ihminen.

Mutta minä Poltan, Blaadaan ja Hiisaan edelleen. Vedän Savut siinä missä aina ennenkin. Kun tuntuu siltä, ettei päivää ole oikeasti Olemassa, jos ei ota aamupaukkuja. Että se kaikki Piristävä, Kiva ja Stimuloiva onkin oikeasti vain Purkin pohjalla. Että Minä olen oikeasti siellä purkin pohjalla.
Ja se riittää, vaikkei se Ikinä Riitä. Se vaatii Aina Vähän Enemmän, eikä silti Tunnu miltään. Se lupailee Hyvän Olon olevan seuraavan hitin takana, mutta jättää vain väsyneeksi, Ärtyneeksi ja sekavaksi.
Ja kun sitä on Vaikea lopettaa. Muutama päivä menee helposti Sinnittelemällä. Jos on Muuta Tekemistä, niin saa jopa viikon kerrallaan oltua Ilman, mutta aina Se palaa. Se tunne, että Jossain on Paremmin. Ei tämä ole niin Paha. Iltaväsyt, että iltaväsyttää. Ja tulihan sitä Juuri oltua ilman ja Todistettua taas itselleen asioita.
Ehkä Yksi?

Ja kai sitä Ihminen voisi pahemminkin itsensä saada Riippuvaiseksi. Eikä tämä ole mikään Maailmanloppu. Kallonkutistaja on yrittänyt saada minut hyväksymään Itseni ja kai Minä sitten olen tällainen. Ja se on Hyvä. Ja onhan niitäkin Päiviä, jolloin en polta ollenkaan.
Yleensä niitä Päiviä on Yksi tai Kaksi kuukaudessa. Ja se Oikeuttaa Olemassaolon. Kun osaa Muka tehdä Jotain Muuta. Ei tämä ole Paha vielä. Koska Minä olen vielä Tässä.

Kuulin radiosta tänään laulun. Se puhui Vanhasta Ystävästä, joka ei ollut enää se Sama. Lähinnä se kertoi Oikeista Huumeista, mutta siellä oli Lause.

Savunarkkari on ruma sana, mutta niin on todellisuuskin

Jos mitään ei voi tehdä vetämättä ruohoo sisuksiin

Onneksi olet Piilossa. Onneksi Minäkin olen.

Aina Sinun - A

16: Aamujoogaa - Parsvakonasana

Esko Mäkinen heräsi aikaisin, kuten hänelle oli muodostunut tavaksi vuosien saatossa asuessaan yksin keskellä ei-mitään. Kun liikenteen ja kanssaihmisten meteli oli poissa, sitä huomasi aamuauringon nousun noin miljoonan linnun metelöinnistä. Siihen oli hankala olla heräämättä.
Mäkisen suu oli kuiva ja pään sisus vaikutti kelluvan hauraana kokonaisuutena valonarkojen silmien takana, kuten myös oli valitettavasti muodostunut tavaksi vuosien varrella asuessa yksin keskellä ei-mitään. Suussa maistui tupakka, viina ja kissanpaska. Happi oli kunnon ryyppäjäisten jälkeen ihmisellä heikko ja tiiviissä tuvassa harvassa.
Hän piti silmänsä sirrillään, sillä liika valo ei sopinut heti aamusta Mäkisen krapulaisille aivoille. Hatarasta muistista kaivettu mökin pohjapiirros auttoi lähes sokean krapulaarion keittiönurkkaukseen törmäyksittä. Pienikin valonpilkahdus oli tähän elämään liikaa juuri nyt.
Huuhdottuaan kilon vanhan viinan kissanpaskaa suustaan ja vedettyään useaan kertaan henkeä kädet polvilla, hän uskalsi hieman raottaa silmiään ja luoda arvioivan (ja vain vähän harittavan) katseen, joka pyyhki mökkiä.

Mökin hämärässä siinsi krapulaisiin silmiinkin tuttu pöytä. Pöydän päällä lepäsi tyhjäksi juotu Jaloviina ja sen ympärillä monta eestiläistä oluttölkkiä kuin vartiosotilaina pääkohdetta turvaamassa. Osa tölkeistä oli rankan illan mittaan toimittanut tuhkakupin virkaa, joten väljähtyneiden pohjien juominen pahimpaan kohmeloon olisi epäviisasta - tämän oli kokemus Esko Mäkiselle opettanut.
Mäkinen kakoi ja ryki varovasti eilisen tervoja keuhkojen pohjalta. Yskiä ei uskaltanut, sillä krapula oli liian paha. Linnutkin tuntuivat metelöivän tavallista ärsyttävämmin tänään. Tänään aamun sirkutukseen ja liverrykseen sekoittui myös tasaisen voimakas kuorsaus Voiton ikkunanpuoleisesta nurkasta, pöydän tietämiltä.
Puoliksi pöydän alla lepäsi Esko Mäkisen uusi tuttavuus, Lahden Vesiputken asennusjärjestelijä Rauli Heinänen. Alkoholiin tottumaton mies oli kiertynyt itsensä ympäri humalaisen notkeudella ja kekseliäisyydellä ja kuorsasi hiljaa ja tyytyväisenä mahdottomassa solmussaan. Vaikutti siltä, ettei asennusjärjestelijä Heinäsestä olisi puhekumppaniksi vielä useaan tuntiin ja hyvä niin. Mäkisen oli oltava yksin ja kaduttava jokaista elämänsä aikana tehtyä virhettä.
Oli niin paha krapula. Voi luoja.

Mäkisen hauras pää ei halunnut ottaa vastaan yllättävän vieraan ongelmaa juuri nyt, vaan vaati kahvia, vettä, päänsärkylääkettä ja lupauksen olla juomatta enää koskaan. Mäkisen peräpää ilmoitti omista ongelmistaan eilisen läträämisen johdosta pahanhajuisella pierulla. Keskusteluun yhtyi myös käsien orastava mandoliini ja ruuansulatuskanavan polttava närästys. Lopulta Esko Mäkisen nenä vei viestin pienehkössä ja ummehtuneen ilman täyttämässä mökissä suoritetusta ilmavaivasta mahalaukulle asti, joka ilmoitti nopeasti oman kantansa, vaatien tulla kuulluksi pikaisesti tuvan ulkopuolella.
Esko Mäkinen poistui raittiiseen ilmaan huutamaan aamutervehdystä kilpaa lintujen kanssa, jotka arvostivat Mäkisen äidinvaistoja ja intoa, vaikkeivät kurluttavan emon poikasia nähneetkään. Erittäin pontevasti tämä ison pesän asukki kuitenkin jotakuta nurmikossa ruokki, linnut ihastelivat.

Kun isännän aamu-urheilun äänet olivat armollisesti vaienneet ja hetkeksi hämmentynyt luonto pääsi taas jatkamaan resuamistaan, makasi Voiton vieras vielä pöydän alla humalaiselle tyypillisessä puolimahdottomassa ihmissolmussa, jonka erikoisnimitys portsarien keskuudessa oli "Kännipaali Lecter" (sekä hänen kasvissyöjäystävänsä, Heinäbaali). Tukholmalainen Räty-käkikello ehti kiekaista puolituntisen it-tuunsa ennen kuin mies avasi silmänsä ja kiersi itsensä varovasti istumaan.
Hän oli odottanut vaadittavan ajan ja vielä vähän enemmän, jotta mökin isäntä uskoisi vieraansa nukkuvan surkeaa viinapäätään pois tajuttomana. Hän oli huolellinen, olihan hänellä suunnitelma toteutettavana.

Huolellisuus oli kasvatuksen peruja. Hänen isänsä ei ollut niinkään opettajatyyppiä, mutta muokkasi silti säälimättä sitä aihiota, joka oli kasvava lapsi. Isä oli vanhan liiton nillittäjä, joka löysi kaikesta jatkuvasti parannettavaa ja huomautettavaa. Jo pienestä kasvatuskohteen kerrottiin kävelevän hassusti, puhuvan oudosti ja näyttävän muutenkin kummalliselta. Kaikki palaute annettiin toki rakentavassa hengessä parannusehdotuksena ja luonteen kasvatuksen takia. Ja sitä palautetta tuli koko ajan. Isä oli saanut päähänsä, että syväjohtaminen on pohjimmillaan palautejohtamista, jossa kritisoidaan ihmistä yksilönä kaikki viat huomioiden. Jos palaute tuli rehellisen suorana ja loogisen jatkuvana virtana, se auttaisi ihmisyksilöä varmasti vahvistumaan timantinkovaksi aikuiseksi.
Syväjohtamisen kohde oppi nopeasti nyökkäämään ja näyttämään asiallisen kiinnostuneelta palautteenantotilaisuuksissa. Hän oppi myös nopeasti pitämään huolen omista asioistaan - jos ei kerro tekemisistään, ei tarvitse kuulla niistä toisten mielipiteitä. Kodista - jossa oli myös äiti, mutta häntä ei historiaosuudessa pahemmin mainita, koska hän pyrki olemaan perheessä puolueettomuuden ja valikoivan sokeuden keskus - muutettiin omilleen heti kun mahdollista. Sitä ennen omat asiat olivat omia ja menemiset yksityisiä.
Kasvatuskohteesta oli siis tullut jo nuorella iällä hyvin itsetietoinen ja itsetunto-ongelmainen lopputulos, joka oli huolissaan peilikuvansakin mielipiteestä. Hän kitki ja kätki kaiken itsestään.

Jos pöydän ympäriltä hitaasti taas itsensä ihmiseksi taittelevaa miestä olisi pitänyt kuvata yhdellä sanalla, se olisi silti ollut: "yksinäinen" (mies itse kiistäisi tämän ja tarjoaisi sanaa "vapaa", mutta kukaan ei ole kysynyt ja se jo vahvistaa ensimmäisen kuvauksen oikeellisuuden). Menestyvän perheen ainoa lapsi, joka oli kasvanut kiireisessä kodissa. Kaikilla oli omat menot ja yksityiset elämät, joihin muill ei ollut asiaa. Ruoka, yösija ja kritiikki - siinä kodin pyhä kolminaisuus ainaiselle kehityskohteelle. Nuoresta miehestä tuli yksinäinen susi, joka tunsi sisäistä paloa saavuttaa jotain, muttei ollut koskaan tyytyväinen. Silti hän oli aina hyvin huolellinen ja valmistautunut.
Tämä omanlaisensa sosiaalinen vapaus (kyvyttömyys solmia ystävyyssuhteita) toi muassaan paljon aikaa oman pään sisällä - aikaa pohtia omaa olemista, ajatusmaailmaa ja arvoja. Normaalisti tämän ongelman eteen joutuva suomalainen mies turvautuu joko päihteisiin, väkivaltaan, tai Tapio Rautavaaran kokoelmakasetteihin. Hän ei kuitenkaan ollut Tavallinen Suomalainen Mies. Hänestä kehittyi huolellinen ja tarkkaavainen. Päämäärätietoinen. Mielikuvitusskenaarioita ja selviytymisstrategioita päässään hiova erakko. Hän merkitsi tavoitteensa ruutuvihkoon, johon myös merkitsi edistymisensä.
Lisäksi hän oli opetellut joogaamaan. Kun viettää pitkiä aikoja yksin päänsä sisällä, kannattaa kyseinen koppa pitää siistinä ja sisustettuna. Vaikka kehon sanottiinkin olevan temppeli, suuri osa temppeleistä pitkin maailmaa olivat vailla siivousta ja rapistuivat hitaasti unohdettuina.
Tämä temppeli vääntyi mitä kummallisimpiin asentoihin pitkän harjoituksen ansiota. Ei ollut temppu eikä mikään kiertää itsensä halasana-asentoon, auraksi, penkin ympärille. Hän halusi vaikuttaa harmittomalta mökin isännän silmissä.
Mökin vieras venytteli pitkän paikallaanolon jälkeen. Hänellä ei ollut krapulaa. Ei hän ollut eilen tullut kunnolla humalaankaan - hyvä kun oli vähän kurkkuaan kostuttanut. Myöskään hän ei ollut nimeltään Rauli Heinänen, tai matkalla Seijansa luo. Oikeastaan hän ei varsinaisesti ollut edes asennusjärjestelijä, vaikka Lahden Vesiputken omistaja periaatteessa olikin. Tilanne oli monimutkainen.

Miehen oikea nimi oli Rafael Kaarlonpoika Kerttunen, mutta hän ei mainostanut tätä tosiseikkaa kovinkaan aktiivisesti, sillä oma nimi oli yksityistä tietoa. Hän oli yrittäjä, Suomalaisen yhteiskunnan selkärankaa. Yksikään työpäivä ei ollut hänelle liian pitkä, eikä mikään rahasumma liian pieni. Hän oli ammatiltaan mietojen huumausaineiden tuottaja, jalostaja ja tukkukauppias.
Viime aikoina oli ollut vaikeaa olla yrittäjä. Hänen liiketoimintansa olivat törmänneet Sääntö-Suomen vastustukseen (poliisit). Pienyrityksessä oli tapahtunut dynaaminen organisaatiomuutos (ennen yhteistyössä toiminut moottoripyöräkerho lähetteli tappouhkauksia) henkilöresurssien painotusten siirtyessä vastaamaan nykyaikaisia vaatimuksia (hän oli yksin ja pakosalla). Aikaisemmat fuusioyritykset olivat osoittautuneet hankaliksi (hän oli pannut kerhon presidentin vaimoa) uusien realiteettien siintäessä horisontissa (ja jäänyt kiinni). Vaati erinomaisen sisukasta mielenlaatua jaksaa yrittää kaikesta huolimatta. Jonkun oli pakko, sillä Suomen pyörät eivät hidastaneet pyörimistään.

Hänen väliaikaiset takaiskunsa olivat kuitenkin vain pieni sivujuonne hänen elämänsä HBO-sarjassa. Seuraavaksi olisi vuorossa dramaattinen käänne ja uuden suuren suunnitelman ensi askeleet.
Niin luki ruutuvihossa.

15. Teiniraivohöyryveturi

Mustaan vettähylkivään takkiin pukeutunut hahmo kiisi polkupyörällä läpi Porin Kirjurinluodon heikosti valaistun maiseman. Se suhahti ohi kaupungin kasvitieteellisen puutarhan ja toi turhautumisensa esiin huutaen vailla sanoja pimenevään ja sateiseen iltaan ns. pahan olon purskeena.
Kiitävä varjo antoi pyöränsä polkimille kenkää kuin yrityssaneeraaja ja lähestulkoon lensi ohi aitauksessaan piileskelevien hämmentyneiden alpakoiden.
Kirjurinluodon alpakat, nuo lampaiksi naamioituneet brontosaurukset, eivät ole tunneälyn tulkitsemisessa planeetan parhaimmistoa. Silti jopa ne perääntyivät hermostuneina aistiessaan ilmassa puhdasta teini-iän vitutusta - äkillisen elämässä eteen tulleen esteen synnyttämää raivoa, joka purkautui salaman lailla. Se ei harkinnut, neuvotellut, tai eritellyt.

Polkupyörän valo sai ilmaa halkovat vesipisarat kimmeltämään ilmassa hahmon singahtaessa yli Pormestarinluodon sillan. Pyörä kiisi ohi koulun ja vanhainkodin. Sitä poljettiin seisten ja vihan voimalla ("Ihan niin kuin sun mutsias", toteaisi sivistymätön sivustaseuraaja). Se ei hidastanut mutkissa ja vain Porin autoliikenne (tarkemmin sen puute kello kahdeksan jälkeen illalla) esti isommat onnettomuudet.
Pyöräilijä jarrutti ja jätti rivitalon etupihan nurmikkoon pitkän mutaisen uran. Pyörä jätettiin makaamaan lukitsematta sateeseen.
Märkä ja kiukkuinen hahmo avasi etuoven ja tömisteli sisään rivitaloasuntoon. Talo vaikutti tyhjältä, mutta hän ei vaivautunut tarkistamaan. Poika oli hiljaisuuteen tyytyväinen, mutta toisaalta kaipasi jonkun seuraa. Tarkemmin - hän halusi ehdottomasti ja juuri nyt huutaa kenelle tahansa.

Jari Heino marssi suoraan huoneeseensa ja napautti läppärinsä päälle (Sitä oli hankala tehdä kiukkuisesti, mutta jotenkin hän onnistui). Eräällä tietyllä internet-autistilla oli nyt hieman seliteltävää, hän puhisi mielessään kiukkuisena.
Figuurin läppärin tuuletin hurahti ja sen näyttö tarjosi käynnistyessään vihreän tekstin mustalla pohjalla:

HAHMO: Figuuri

LUOKKA: Varas

ALIGNMENT: Kaoottisen Neutraali

MAINE: PIKKUSANKARI

SINÄ OLET V.A.K.K.A.R.I.!

VOIMA: 3 (+2)

AISTIT: 5

KESTÄVYYS: 2 (+1)

KARISMA: 5 (+2)

AJATUSTOIMINTA:5

RIPEYS: 4

INTO: 3

SINULLA ON 

Yllättävän Väkivaltaisuuden Hansikkaat (+1 voima)

Mestarin Verinen Hammassuoja (+1 Voima, +1 Kestävyys, + 2 Karisma)

I'M A LINUX, BITCH, I THOUGHT YOU GNU

Figuuri käynnisti  mIRC-ohjelman ja sukelsi Nokkelanetin serverin touhukkaaseen maailmaan. Hän ei kirjautunut kanaville, vaan lähetti sapekkaat terveiset suoraan yksityisviestillä koko tään verkon keskellä lymyilevälle hämähäkille elegantein sanakääntein.

<Figuuri> MITÄ IHMETTÄ?
<Figuuri> Ihan. Helvetin. Oikeasti. Nyt.
<Figuuri> Mä en tiedä, että mikä sun käsityksesi on normaalista ihmisten kanssakäynnistä, mutta TATUOITU KALJU LÄSKI OSOITTELEMASSA ASEELLA ON VÄHÄN LIIKAA NYT KYLLÄ
<Johtaja> Taisit tavata Kaukon?
<Figuuri> Taisin joo. Mä haluan tässä ja nyt ilmoittaa, että mä en ole enää missään tekemisissä tämän sun lapsellisen paskaprojektin kanssa. Mene pois mun elämästä.
<Johtaja> Kauko on eksentrinen tapaus, mutta hän on ammattilainen. Uskallan jopa sanoa, että hän on yksi maamme parhaista konsulteista alallaan.
<Figuuri> Ei kiinnosta.
<Johtaja> Hän pyysi sinua kuuntelemaan muistitikulta tiedoston yksi.wav. Sen jälkeen voit tehdä päätöksesi [toki myös sitä ennen, koska uskon ihmisten vapaaseen tahtoon].
<Figuuri> Ei kiinnosta. Paska jumalviittaus. Ei huvita. Mene pois.
<Johtaja> Kuuntele se tiedosto.

Vihaista, kiskoiltaan suistunutta teiniraivohöyryveturia on vaikea ohjailla, mutta Jari Heino päätti silti totella Johtajan kehotusta. Hän toimi yksi askel kerrallaan, kuten aikuiset tekevät. Tuskin siitä haittaakaan olisi.
Ensimmäinen askel olisi äänitiedoston kuunteleminen. Sitten hän soittaisi poliisille. Sen jälkeen hän mätkisi läppärin näytön nyrkillä säpäleiksi. Järjestelmällisesti. Kuten aikuiset.

Figuuri huomasi myös, että viime aikojen juosksentelu virtuaalisena sankarina ympäri keksittyä maailmaa toteuttamassa merkityksettömiä tehtäviä oli tavallaan valmistanut häntä tämänpäiväiseen kohtaamiseen.
Juuri eilen hän oli väitellyt A'ishan kanssa parhaasta tavasta suolistaa humanoidi, joten siihen verrattuna aiempi digitointikohtaaminen ei tuntunut niin oudolta, vaan turvallisen normaalin epänormaalilta. Kaikki oli kiinni perspektiivistä.
Figuuri avasi muistikun yksi-wav-tiedoston. Hän hämmästyi, kun kuuli rauhallisen ja miellyttävän äänen esittelevän itsensä Freelance-yrittäjä Kaukoksi. Äänessä ei ollut aiemmasta murahtelusta tietoakaan.

- Tämä on etukäteen nauhoitettu jälkiviisastelu, jonka tulet kuulemaan tapaamisemme jälkeen. Ymmärrän, että olet varmasti tällä hetkellä kiihtynyt ja mahdollisesti jopa vihainen. Miksi mukava herrasmies uhkailisi sinua turvallisessa Porin kaupungissa?

Kauko kertoi olevansa suuri teatterin ystävä. Näytteleminen ja maskeeraaminen olivat aina olleet sydäntä lähellä. Hän rykäisi ja vaihtoi äänensä huomattavasti tummemmaksi murahteluksi.

- Lavastamistouhut on Porissa enemmän poliisin hommia mun mielestä. Mulla on ajatuksissa pelotella sulta paskat housuun heti kättelyssä, koska se on helvetin hauskaa, mutta on mulla siinä pointtikin. Mä meinaan veikkaan, että sä et osaisi antaa musta tasan mitään hyödyllisiä tuntomerkkejä ja se toivottavasti opettaa sulle jotain. Mä vedän päälle kaikkia hämyjä tekotatuoinneista väripiilareihin. Sitten mä myllytän sua niin, ettet sä, poika, tiedä kuka siellä oli ja miksi. Sitten mä laitan sun taskuusi jotain.

Kauko jatkoi omahyväistä monologiaan vielä hetken (vaihtaen äänensä ja puhetyylinsä taas miellyttäväksi radion iltaohjelmien juontajan rauhoittavaksi liplatukseksi). Pääpointtina digitointihuoneen ensitapaamisessa oli valmistaa poika kaikkeen yllättävään. Murtovarkaan hommissa kun sitä oli pelkästään muuttuvia ongelmia.
Tärkeintä oli pysyä aina rauhallisena ja huomioida ympäristöään (ja että Kauko todella nautti ihmisten hämmentämisestä ja pelottelusta). Keikalla piti olla ulkoisesti rauhallinen ja aivoissa raksuttaa kuin supertietokoneen sipsitehtaassa.

<Figuuri>  En silti ole tyytyväinen. Jätkä uhkasi mua aseella.
<Figuuri> Kirjastossa!
<Johtaja> Tutki taskusi. Käskin Kaukoa välittämään sinulle pienen lahjan.
<Johtaja> Annoin Kaukolle vapaat kädet ja hän on hitusen eksentrinen hahmo, mutta ehdottomasti paras tuntemani konsultti. Olen pahoillani tilanteen eskaloitumisesta. Pyydän sinulta anteeksi.

Figuuri ei vastannut mitään, vaan sammutti läppärinsä. Kärvistelkööt. Hän harkitsi vielä soittavansa poliisille, mutta teko tuntui ylireagoinnilta. Kauko oli äänitiedostossa maininnut ottavansa mukaan vain asejäljitelmän, joten oikeaa vaaraa ei tilanteessa ollut.
Poika tunsi silti olonsa järkkyneeksi. Äidin kuoleman jälkeen hänelle oltiin puhuttu rauhallisin äänenpainoin ja kohdeltu silkkihanskoin. Tässä kohtelussa ei ollut suojakäsineitä, hän mietti kaivellessaan hajamielisesti taskujaan

Jari Heino luuli tunteneensa omat taskunsa kuin, no, erittäin hyvin. Tällä kertaa niitä penkoessa käteen sattui kuitenkin erikoisen mallinen avain, joka ei aamulla taskussa ollut.
Avain oli ruosteisenruskeaksi maalattu ja, kuten mainittua, erikoisen mallinen kaikkine hammastuksineen. Se sopi Johtajan aiemmin lähettämään kassalippaaseen ja avasi Figuurin tiirikoille liian haastavan lukon naurettavan helposti.

Kassalippaan sisältä Jari Heino löysi kiiltävän (sterlinghopeisen, vaikkei hän sen nimitystä tiennyt) Zippo-sytyttimen, jonka kylkeen oli kaiverrettu: "+1". Sytyttimen vieressä oli paperille kirjoitettuna lyhyt viesti:

"Toivotan sinut tervetulleeksi seikkailuun."
- Johtaja -

14: Päiväkirja II - Päiväkirjan Paluu

Rakas päiväkirja.

En nukkunut yötäni hyvin. Oikeastaan en ole nukkunut hyvin muutamaan vuoteen.
Näen painajaisia ja herään aivan liian aikaisin Vihaisena ja Hämilläni.
Kun istun keittiön pöydän ääressä tarkkailemassa hiljaista kotikatuani aamuyöllä teekuppi kädessä, tunnen olevani todella Yksin. Perustavanlaatuisen Yksin ja Irrallaan koko tästä maailmasta. Yksi yhteensopimaton Atomi teekuppinsa kanssa keskellä muuten täydellistä harmoniaa.
Vaikka en minä muuta haluaisi edes olla. En halua olla Osa Toista Ihmistä. Ei. Ei enää koskaan suhteita, ei luottamusta.
Toiselle Ei saa aueta, koska silloin ei enää voi sulkeutua Täydellisesti. Ja sitten kastuu kun sataa. Ja kaikki homehtuu. Tulee henkinen pöhö.

Unenpuutteen kanssa oppii elämään, mutta ei siitä pitämään opi. Koskaan sen kanssa ei ole sinut. Sitä kuitenkin Oppii hyväksymään sen, että on ikään kuin vähän irrallaan kaikesta Oikeasti Tapahtuvasta tässä maailmassa.
Sitä Nauraa väärässä paikassa - jos ollenkaan - tai vastaa esitettyyn kysymykseen vasta kun Yleinen Keskustelu on jo siirtynyt eteenpäin. Oma puhe tuntuu tulevan viiveellä ulos suusta ja omat tuntemukset kulloistakin asiaa kohtaan aukeavat itselle vasta vähä kerrallaan.
Olo on kuin Astronautilla, jonka radiossa on neljän sekunnin viive. Kuuletteko minua nyt, Houston?

Jos Sinussa, Zeta, on yhtään palasta kierrätettyä puolalaista Aku Ankkaa itsessäsi, niin ymmärtänet yhtä hyvin kuin minäkin, että joskus sitä olo vain on kuin Karhennetulla Turtanalla. Metallipurkissa. Turtana on hyvä olla.

Mutta ne painajaiset. Ne ovat kaameita ja Ikäviä.

Olen kotona, mutten suinkaan yksin. Hän on taas täällä. Hän on tullut takaisin elämääni ja hiljaisella, mutta varmalla tavalla tekee kaikesta Ankeaa. Hän tuo mukanaan asuntoon näkymättömän pölynimurin, jolla imee hitaasti värit pois arjesta ja juhlasta. Muuttaa jokaisen kuluvan tunnin harmaaksi massaksi, joka valuu aistielimistä sisään ja ulos. Sisään ja ulos.

Puhun Hänelle, mutta Hän ei vastaa. Hymyilee vain. Jokainen sanomani sana vaikuttaa rikkovan jotain sisälläni. Puhe kuuluu yhä vaimeammin ja korviin hiipii oman sydämen epätoivoinen laukka. Veren pauhua korvissa ja tunkkaista hajua.

Hän ei koskaan sano Minulle pahasti. Hän pyyhkii katseellaan pölyt seiniltä ja unihiekat silmiltä. Nyökkää ja tuo esiripun alas päänsä liikkeellä. Hän on pimeys.
Se johtuu siitä, ettei Hän välitä. Hön katsoo minua huvittuneena, akvaarioeläintä.

Televisiossa pyörii uutisia uusintoina. Peter Nyman on alasti Helsingin yllä ja raportoi huumeiden haittavaikutuksista. Televisiossa uutistenlukijan penis kaataa Vuosaaren korkeimman kerrostalon, joka murskaa alleen lauman yksisarvisia, jotka ovat tuomassa toivoa koko maailmaan.

Sanon, etten pääse tästä  pois. Hän nyökkää. Yritän riuhtaista Itseni taas liikkeelle. Edelleen pois Hänen luotaan. Aina.

Herään, kun televisiosta ulospyrkivä Jari Tervo käskee. Hänen mielestään uni on Heikoille. Tapetit kellastuvat, putoavat seiniltä ja muodostavat Syöpäkasvaimia lattialistoihin.

Herään säpsähtäen, tyyny verisenä. Painajainen on saanut taas nenän vuotamaan Verta. 

Paniikkikohtaus.

Että ymmärrät varmaan miksi tässä nyt ei kauheasti uni tule. Itkettää ja tuntuu turhalta.
Yritin kirjoittaa tuntojani - hengitettyäni paperipussiin ensin aikani - iloisenvaaleanpunaiseen Hello Kittyyn, mutten löytänyt tapaa kuvata asioita ilman, että ripustaisin kaulaani kuvainnollista "Haluan Lataamoon Ja Heti!"-kylttiä.
Haluan olla yksin ja parantua. 
Päädyin repimään kirjoittamani sivut - jotka alkavat sanoilla: "Kun aloitin psykedeelien käytön en osannut edes uneksia, että jäisin matkalle ikuisesti" - ja pyörittelin paperisuikaleista Filttereitä.
Sitten kirjoitin: "Hän oli minulle niin paljon, muttei mitään". Revin senkin, itkin, vuosin verta ja tunsin tuottavani Häpeää kaikille Feministeille. Tein lisää filttereitä.

Kädet tärisivät vielä niin pahasti, etten saanut käärittyä, joten päätin etsiä Sinut kätköpaikastasi ja purkaa tuntoni.

Lyhyesti - Painajaiset ovat Perseestä. Ja paniikkikohtaukset myös. Eläköön päihteet. Peter Nymanin penis!

Sinun, - A

13. Ase

Jari Leonard Heino ei ollut ehtinyt astua kunniakkaasti Suomen puolustusvoimain kurkkusalaatteihin palvelustarkoituksessa. Hän ei osannut vetää kättä oikeaoppisesti lippaan, tehdä pinkkaa, tai ollut koskaan nähnyt asetta tosielämässä. Hän oli kyllä nähnyt tuliaseita Uzeista sinkoihin elokuvissa ja peleissä, kuten jokainen normaali sivistynyt ihminen, ja tunnisti populaarikulttuurin yleisimmät asemallit ja panssarivaunut (silti hyödyllisempi taito kuin pajupillin veistäminen näinä aikoina).
Oikeassa elämässä Jari Heino ei kuitenkaan ollut mikään Tom Clancy. Hän ei intuitiivisesti tunnistanut aseen merkkiä sen pojottaessa suoraan silmien väliin, tai lippaan sisällä (luultavasti uhkaavina) kiiltelevien ammusten ruutimäärää unsseina. Hän ei edes tiennyt, suosiko joku taktinen erikoisryhmä (SuPo, FBI, Kangasalan Marttakerho) juuri tätä kuolemantuottajaa, tai minkä äänen se päästi viedessään ihmisen hengen.
Jari Heino tiesi vain, että ase oli musta, metallinen ja osoitti suoraan kohti.

Sangen todellista asetta ja ilmiselvää kuolemanvaaraa enemmän poikaa hämmensi kuitenkin itse aseistettu mies. Lähes alaston, keskivartalotukeva keski-ikäinen ihmishenkilö, jolla oli pieni ankkuri tatuoituna vasempaan silmäkulmaan ja suttuinen piikkilankakuvio kiertämässä rintakehää. Tämä keskikalju mies oli kaikista maailman paikoista päättänyt istuskella puolialastomana Porin pääkirjaston (Satakunnan maakuntakirjaston) digitointihuoneessa pelkissä alushousuissaan. Aseistettuna.

- Istu, murahti nuorukaisen edessä seisova karvainen ihmispäärynä punaisissa boksereissaan.
Nuori katsoi tarpeelliseksi totella ja istui tuoliin, jota vieras herra oli aseella heilauttaen osoittanut. Vaikka pojan vanhemmat eivät olleet koskaan antaneet tätä nimenomaista elämänohjetta, "tee kuten lähes alaston ja aseistettu mies käskee" vaikutti järkevältä tavalta toimia.

Porin pääkirjaston (Satakunnan maakuntakirjaston) digitointihuone oli vaatimaton, siivouskomeromainen ikkunalla varustettu koppero. Siellä oli kaksi pöytää, tietokone, näyttöjä ja kaikki tarvittavat laitteet videokasettien ja vinyylien digitaalimuotoon muuttamiseksi. Ilmassa oli uhkaavan tunnelman lisäksi pinttynyt hikisen vanhan miehen haju - kirjasto oli sivistyksen kehto, eikä sieltä siksi ajettu ketään kevyin hygieniasyin pois. Valitettavasti.

Jari Heinon tavoitteena oli ollut vain selvitä lukosta ja päästä digitointihuoneeseen. Sitä pidemmälle hän ei ollut ehtinyt ajatella, joten hän vain tuijotti asetta kuin ajovalojen naulitsema pieneläin (Lepus europaeus). Hän yritti keksiä toimintasuunnitelmaa, jotain sanottavaa, tai mitä tahansa, mutta sai päähänsä vain, että tuntematon mies näytti aivan Tekken-pelisarjan Heihachi Mishimalta. Kalju päälaki, hikisenä törröttävät tummat sivuhiukset ja armoton ilme saivat Tekken 4-pelin tunnusmusiikin soimaan Jari Heinon päässä.
Jari Heino halusi kuvitella olevansa Figuuri, suhteellisen hyvin valmistautunut yllätyksiin ja elämän sattumiin, mutta aseistettu Heihachi Porin pääkirjaston (Satakunnan maakuntakirjaston) digitointihuoneessa oli hieman liikaa hänen hoksottimilleen.

- Sä avasit ton oven ihan jees, mutta sä et ollut tarpeeksi valmis, murahti mies painostavan hiljaisuuden jatkuttua yli minuutin.
Vaikka jatkuva murahtelemisesta jankkaaminen voidaankin nähdä tarpeettomaksi kerronnalliseksi toistoksi, niin tämä paidaton, piikkilangoitettu henkilö selvästi kommunikoi vain murahtelemalla. Hänen jokainen sanansa vaikutti tulevan puoliksi yhteenpurtujen hampaitten takaa, väkisin ja haluttomasti. Painavana, vihaisena ja porilaisena.

Edelleen hiljaisuutta. Figuurin mielessä oli monta kysymystä, mutta vastaan tuijottava musta ja ehdoton pistoolin silmä ei rohkaissut uteluun. Heihachi poisti aseestaan lippaan ja laski sekä aseen että lippaan pöydälle. Paidaton ilmestys hymyili (irvisti) ja taputti poikaa olalle lohduttavasti.

- Sun ongelma oli siinä, että sä pohdit vain sisäänpääsyä. Sä et lainkaan kelannut, että mitä helvettiä sä täältä löydät ja miten sä siitä etenet. Ja siinä vaiheessa sun on enää turha rypistää, kun sulla on jo paskat housussa. Sulla pitää aina olla joku syy siihen, miksi sä olet siellä missä sä oot. Ja sun pitää näyttää siltä, että sä kuulut sinne mihin sä oot menossa. Okei?

Murahteleva mies puki puhuessaan paidan päälle ja esittäytyi käsipäiväällä (Huomatkaa tatuoidut rystyset, joissa luki PORI ja ÄSÄT) Kaukoksi - freelance-murtomieheksi, joka yleensä palkattiin isojen keikkojen spesialistiksi - sikäli kun nyt Suomessa saattoi olla isoja murtokeikkoja. Kirjaston digitointihuoneessa hän oli palkatun konsultin ominaisuudessa, kouluttamassa eräästä J. Heinosta vähän ammattimaisempaa toimijaa murtautumisen maailmassa.

- Mulle maksettiin etukäteen. Mä koulutan sua seuraavat puoli vuotta, murahti Heihachi-Kauko ja otti vapaaseen käteensä kaukosäätimen.

Jari Heino yritti koota itseään. Hänen hengityksensä oli tiheää, silmät poukkoilivat villisti pöydällä lojuvan aseen, keski-ikäisen miehen kaljun ja kirkkaanpunaisten Black Horse -bokserien välillä. Päässä raikasi Tekken 4:n alkuvalikon kitaramusiikki ja kaikki digitointihuoneessa tuntui hitaasti pyörivän myötäpäivää. Hän huomioi digitointihuoneen lattialla olevan puolinuutuneen viherkasvin (palmuvehka) ja musta-valkoisen, Porin Ässien logolla varustetun treenikassin, mutta huoneen huomattavin maamerkki oli kuitenkin edelleen keski-ikäinen murahteleva mies.
Jari Heino huomasi, ettei hän ollut tosielämässä kylmä ja analyyttinen Figuuri. Hänen jalkansa tärisivät ja kaikki tuntui kutistuvan putkeksi. Häntä pelotti.

Kauko painoi muutamaa -säätimensä nappia ja huoneen täytti television sinertävä kirkkaus ja DVD:n hurina. Jari Heino tuijotti avuttomana näyttöä, jossa näkyi ilmeisesti otsalla pidetyn GoPro-kameran kuvaa käsiparista, joka piteli edellisen päivän Satakunnan Kansan etusivua ("Soiva harjanvarsi herättää ihastusta Pomarkussa").

- Mä olisin voinut mennä sisään sun tyyliin tiirikalla sisään, tai ihan napata sulta avaimet kun sä olit eilen täällä dataamassa, mutta koska mä oon niinku konsultti, niin ajattelin sitten vetää vähän tyylillä. Normaalisti kantsii välttää kikkailua ja brassailua.

Jos Jari Heino oli aikaisemmin ollut hämmentynyt kaikesta omituisuudesta, niin ruudulla näkyvä video ei ainakaan parantanut tilannetta. Satakunnan Kansan poistuessa kuvasta, ilmestyi näkyviin sangen tutunoloinen etuovi, jonka nimilaatassa luki: "HEINO".

- Mä olisin voinut pölliä avaimen teidän wannabe-talkkarilta, kun sillä sellainen on. Tai sitten olisin voinut vaan tilata jonkun plussakortin sun nimelläs ja päästä sen kanssa sisään avausmaksulla. Mä oon, kato, aika hyvä puhumaan ja tuun toimeen ihmisten kanssa, sanoi äsken ase kädessä heilunut mies ja kertoi saaneensa yleisavaimen lainaksi tutulta kiinteistönhoitajalta pientä lahjusta vastaan.

- Kato kun tää koko touhu on oikeestaan pelkkiä rooleja ja kontakteja. Sun pitää osata puhua, olla luonteva ja kuulua siihen tilanteeseen. Silti samalla sä et saa, niinku, ylinäytellä. Jos sä jäät omana itsenäs edes vähän mieleen, niin sä oot kussut koko touhun ja sitten on vaikeeta. Tietty sun pitää myös tuntea väkeä, koska ei kukaan pärjää keskenään. Eniten sun kuitenkin pitää näyttää siltä, että sä oot just siellä missä pitääkin ja vittuukse muille kuuluu, eiks hä?

Videokuva siirtyi Heinojen etupihalta rivitaloasunnon sisätiloihin. Kauko pysäytti kuvan aina välillä (-säätimellä) ja kertoi tavallisimmista virheistä murtokeikoilla. Läpi käytiin myös yleisimpiä  rahakätköjen sijainteja asunnossa - Figuurin huoneen yöpöydän laatikosta löytyi alle viidessä minuutissa Mynthon-askiin pahan päivän varalle sullottu satanen - ja mihin talossa ei kannata koskea.
Kymmenessä minuutissa GoPro-asuntomurtautuja oli kasannut eteisen pöydälle Jari Heinon passin, pankkitunnukset, vara-avaimen ja pinon laskuja, joista selvisi henkilötunnuksesta lähtien kaikki tarvittavat tiedot henkilöllisyysvarkauteen tarpeen vaatiessa.

- Mä kasasin tähän vaan sun kamoja, kun sun faijasi vaikuttaa keräävän tyhjiä pulloja ammatikseen. Mä ajattelin, että voitaisiin jättää puhumatta siitä tai sen harrastuksista, mies murahti ja yritti näyttää sympaattiselta.

Kaukon play sai videon taas pyörimään. Vielä viisi minuuttia havainnekuvaa digitointihuoneen näytöllä. Nyt Jari Heinon pöytäkoneesta oli kaivettu selaimen välimuistista salasanat (tärkeimpinä PayPal, sähköposti ja verkkopankki) ja Jari Heinoa alkoi ihan kansankielellä hitusen vituttaa. Oli vanha porilainen totuus, ettei kasvoistaan tatuoitua ihmistä saanut ärsyttää (vaikka ankkuri silmäkulmassa lähinnä viittasi siihen, että mies oli kenties joskus upottanut veneen), mutta selainhistorian penkomisessa meni raja. Tonkisi vaikka pyykkikorin läpi, tai sontisi sänkyyn mutta ihmisen nettihistoria ei ole julkista tietoa.

Katsomatta oppilaaseen päinkään, murto-Kauko kaivoi lattialla lötköttäneestä Ässät-treenikassista (kantohihna oli katkennut ja osa kirjaimista oli kulunut pois, koska Ässien viralliset tuotteet Porissa valmisti ja myi Halpa-Halli) ison, terävän ja ilkeännäköisen metsästysveitsen käteensä.
Puoliksi seisomaan ehtinyt nuori huomasi olevansa silmäkkäin uuden aseen kanssa. Tämä oli huonon päivän määritelmä.

- Mä ymmärrän, että nyt sua vituttaa kuin pientä oravaa talvipakkasella. Mä en normisti tykkää murtautua koteihin, vaan oon enemmän firmajäbä. Silti oon aika sata, että sä et edes huomannut mun visiittiä ennen tätä, joten rauha nyt. Mitään ei pöllitty ja kaikki löysi kivasti oikean paikkansa ennen mun lähtöä. Mua pyydettiin kouluttamaan ja tää on nyt sitä. Että poika on hyvä ja istuu vaan

Mies laski istuutuneen ja hieman tärisevän nuorukaisen eteen muistitikun, jonka oli saalistanut kassista yhdessä veitsen kanssa ja nyökkäsi kohti näyttöä, jossa GoPro-näkymä kuvasi juuri Kaukoa wc-pöntön ääressä virtsalla.

- Mä en edes kussut sun sänkyyn, joten loppupeleissä sulla ei ole mitään syytä olla vihainen mulle. Tossa tikulla on tää video ja muutama äänitiedosto, johon mä laitoin yleisiä vinkkejä tästä duunista. Paikan skauttaaminen ja omat valmistelut. Mihin mitäkin kannattaa tarjota ja miten asioida poliisin kanssa. Ihan peruskauraa. Opiskele noi jutut kunnolla - siinä on kahden linnareissun edestä kokemusta opettamassa sua.

Kauko vaikeni ja digitointihuone palasi hiljaisen tuulettimen huminan äänimaisemaan. Näytöllä GoPro tallensi Figuurin asuntoa (tavarat olivat löytämässä takaisin omille paikoilleen). Videon ohjaaja, käsikirjoittaja ja editoija kokosi tavaransa treenikassiin, sujautti takin päälleen (selässä rispaantuvalla brodeerauksella HC ÄSSÄT HOCKEY FINLAND STARS - 89,90€, Halpa-Halli) ja puki housut jalkaansa.

- Nyt on tiistai, joten mä mietin, että me voitaisiin tavata lastenosastolla perjantaina illalla puoli yksitoista. Että siihen asti sitten, hän murahti ja taputti Jari Heinoa (sävähdys) poistuessaan olalle,

Suomen kieli on kaunis ja eläväinen. Se kestää vääntelyä ja kääntelyä muita kieliä enemmän ja on miellyttävän sukupuolineutraali kaiken (varsinkin esineiden) suhteen.
Vaikka suomi ei ole yhtä sanarikas kieli kuin englanti, tai sointuva kuin venäjä, antoi se käyttäjilleen uskomattoman eloisan kirosanamateriaalin. Jos joissakin kielissä oli muutama sata ilmaisua eri lumityypeille, oli kotoisessa kielessämme lähes loppumaton varasto kirosanoja ja niitten muunnelmia tilanteesta toiseen.

Esimerkiksi klassinen lausahdus, jossa "puhuja on juuri selvinnyt hengenvaarallisesta tilanteesta, ei ole jännitykseltään puhunut koko tapahtuman aikana ja on nyt jäänyt yksin Porin kirjaston (Satakunnan maakuntakirjaston!) digitointihuoneeseen tärisemään jälkijärkytyksestä", on yksinkertaisuudessaan taidetta.

- Ei vitun saatanan helvetti nyt, hei. Saatana.

Ei sitä voi verrata ameriikkalaiseen protagonistiin, joka vain toteaisi notta 'Fuck'.
Siksi kansallistunne ja -ylpeys.

12. Voitto - vieras

Esko Mäkisen kodiksi kutsuma asuinrakennus oli rakennettu vuonna 1978 ja saanut nimen Voitto Ylen selostajalegendan mukaan. Sitä oltiin peruskorjailtu, paranneltu ja suoristettu moneen otteeseen (rakennusta, ei selostajaa), mutta se oli silti säilyttänyt alkuperäisen karun viehättävyytensä.
Isohko, tupamainen huone, joka oli kalustettu sängyllä (parisängyllä, koska Mäkinen oli tuhansien muiden yksinäisten suomalaismiesten tapaan parantumaton optimisti), ruskealla pirttipöydällä ja penkeillä, kulahtaneenmukavalla nojatuolilla ja Philipsin soitintornilla (radio pysyvästi Yle Puheen taajuudella ja levysoittimessa lähes poikkeuksetta Leevi and the Leavingsin Häntä Koipien Välissä-lp).

Vaikka tontilla oli hyvä ja toimiva rantakeittiö, oli Voitossa myös oma pieni keittiönurkkauksensa arkkupakastimella, uunilla ja mikrolla varustettuna.
Vaikka Esko Mäkisen mielestä ulkomailta ei tullut juuri koskaan mitään hyvää (virolaisia oluita ja saksalaista aikuisviihdettä lukuunottamatta), ei hänkään löytänyt pahaa sanottava pakastepitsan rantautumisesta Suomeen. Hän oli oppinut rakastamaan vanhemmalla iällä rutiinien tuomaa rauhaa ja turvallisuuden tuntua. Samat radio-ohjelmat (varsinkin Luontoilta), sama tupakkamerkki (North State) ja sama olutmerkki (Alekokki). Kylminä iltoina ihminen tarvitsi kuitenkin oluen lisäksi myös ruokaa. Pakastepitsa täytti ruoan perusmääritelmät - se täytti vatsan, sisälsi lihaa ja oli kohtuullisen halpaa.
Eniten Esko Mäkistä kuitenkin miellytti pakastepitsan kyky selviytyä voittajana missä tahansa ruokaympäristössä, sillä siihen oli mahdollista lisätä mitä tahansa ja se oli silti pitsa. Kananmuna-pekoni-aurajuusto-makkarapitsa? Persikka-nötkötti-mustapippuripitsa? Mikään ainesosa ei muuttanut sitä, että ruoka oli edelleen silti pohjimmiltaan pakastepitsa - muuttumaton hyve ja täydellinen ympyrä.

Esko Mäkisen asuinmökin karuja hirsiseiniä eivät taulut koristaneet. Sinkulassa ainut oikea paikka taiteelle oli ulkohuussin seinällä - yleensä lehdestä leikatun pilakuvan muodossa (Mäkisen huussipilakuvassa Paavo Väyrynen ei seissyt, eikä maannut - pikemminkin päinvastoin). Nupopääksi joutunut hirvi oli sentään lahjoittanut Mäkisen seinälle sarvensa ja Tukholmassa kahdeksankymmentäluvulla käväissyt entinen naapuri oli tuonut tuliaisiksi käkikellon, jonka kukunta kuulosti erehdyttävästi kimeä-ääniseltä Seppo Rädyltä, joka kannustaa keihästään huikeisiin suorituksiin niin että eri paikat repeävät.

Tähän vaatimattomaan tupaan Esko Mäkinen johdatti yhä vaimeasti itkua tyrskivän kutsumattoman vieraansa. Hän istutti miehen penkille, avasi tälle mitään sanomatta oluen ja sytytti itselleen savukkeen. Oman asunnon ja yksinelämisen hyviä puolia oli mahdollisuus tupakoida missä ja milloin tahansa.
Hän poltti norttinsa lähes filtteriin asti, mutta vieras ei avannut suutaan. Oli sentään saanut koottua itseään niin paljon, ettei enää nyyhkinyt kuin akka. Näillä seuduin hiljaisuus oli toki vieraalla hyve, mutta jotain rajaa nyt sentään siinäkin, Mäkinen tuumi.

- Asiahan ei minulle niinkään kuulu, vaikka sinä minun tontilleni kieltämättä putkahditkin, mutta mikä miehen noin maahan on saanut? Sitä yleensä puhuessa pakkaa tulemaan parempi olo, Mäkinen avasi keskustelun huomattuaan, ettei toisesta siihen olisi.

Ennen kuin itsensä koonnut vieras ehti vastata, rämähti Voiton toinen vakituinen asukki, Seppo Rädyltä kuulostava käkikello, tasatunnin merkiksi.

- It-tuu. It-tuu. It-tuu. It-tuu. It-tuu. It-tuu. It-tuu. It-tuu.

Esko Mäkisen vieraaksi tullut mies mietti hetken pää kallellaan juuri kuulemaansa kukuntaa, mutta päätti päänpudistuksella olla puuttumatta asiaan. Hän aloitti tarinansa hiljaa, hitaasti ja lyhyin lausein, mutta ei sentään murtunut enää uudestaan kyyneliin.
Mies kertoi olevansa Lahden Vesiputken asennusjärjestelijä Rauli Heinänen - tällä hetkellä noin kuukauden mittaisella lomalla ja syvästi onneton. Hän oli onneton, koska hänen sydämensä soi mollissa. Hän oli kokenut rakkauden, joka nyt oltiin häneltä riistetty.

Rauli Heinänen oli nähkääs puolta vuotta aiemmin tavannut Öljylanne-Kaukon Perjantaitansseissa Seijan - naisen, jonka nauru oli kuin parantavaa voidetta ja joka hymyili kuin nouseva aurinko. Olihan Raulilla naisia ollut elämässä aikaisemminkin, mutta yksikään hamehenkilö ei ollut tuonut mukanaan niin kokonaisvaltaista hyväolontunnetta kuin yökerho Armaassa ÖLK:n naisten haussa Rauliin silmänsä iskenyt Seija.
Niin kovin äityi tämä Voitto-mökissä istuva insinööriltä näyttävä harmiton itkupilli ylistämään naisen jokaista neliösenttiä ja säkenöivää älyä ja upeaa persoonaa (joka jäi toiseksi vain Seijan upealle per...hekeskeisyydelle, mies selitti intoa hehkuen Mäkiselle), ettei hetkeen edes muistanut olevansa allapäin. Kielenkostuttajaksi tuotu ensimmäinen oluttölkki katosi kuin tyhjää vaan asennusjärjestelijän kertoessa rakkaudestaan ja kohta miehen edessä oli toinen kylmä tölkki. Ja sitten kolmas.
Seija oli tuonut työnteosta ja jääkiekosta nauttivan asennusjärjestelijän elämään taidegallerioita, punaviiniä ja hyvää sek.. pitkiä keskusteluja. Seija oli syy kiirehtiä kotiin työpäivän jälkeen ja jäädä sänkyyn viikonloppuna. Seija oli kaikki.

Neljäs tökki tyhjeni, Voiton virallisena valvojana toimiva käkikello sylkäisi puolen tunnin 'ttunsa ja Rauli Heinäsen sanallinen pato murtui kohisten.
Asennusjärjestelijä Heinänen kertoi Seijan äkkipikaisesta luonteesta ja häijystä kielestä. Piti olla Suuria Tunteita, tai Seija uhkasi lähteä kävelemään. Ja Seijahan uhkasi lähes viikottain. Oli kuulemma vieraissakin käynyt, kun asennusjärjestelijä Heinänen ei ollut muistanut neljän kuukauden vuosipäivää juhlistaa ravintolaillallisella.

- Sanoi, että minulla on pieni mulkku. Ei ole niin komea ja suonilla siunattu kuin Jokisen lerssi, vaan ihan pieni suomalainen mulkku tämä minulla vain, sammalsi asennusjärjestelijä Mäkiselle.

Esko Mäkinen osasi vain hymistä vieressä osaaottaen, vaikka aihe olikin hieman kummallinen. Miehen oma mulkku oli pyhä asia. Vaikka se olisi vähän pieni, vino, tai muuten hassunmallinen, niin se oli kaikki mitä miehellä oli. Tietyt asiat pitäisi naisten osata jättää rauhaan - ainakin tietyllä tavalla. Tämän Mäkinenkin tiesi. Rajustakin pahoinpitelystä toipuu, jos vauriot eivät ole henkisiä.
Viides kylmäkellarista haettu export-tölkki ja Rauli Heinänen pääsi kertaamaan tapahtumia, jotka johtivat lopulta hänen dramaattiseen rantautumiseen kutsumattomana vieraana Esko Mäkisen tontille.

 Voitto-mökki täyttyi hitaasti sinertävästä tupakansavusta Esko Mäkisen polttaessa ketjussa Nortteja. Paha tuohon oli mitään väliinkään sanoa, kun toisella oli vauhti päällä. Kunhan kerran viidessätoista minuutissa toi uuden tölkin vieraan eteen ja muisti murahtaa aina välillä sopivissa kohdissa. Ei tämä kauheasti eronnut Luontoillan lähetyksestä - mitä nyt oluen kulutus oli tuplaantunut.

- Seija soitti minulle toissapäivänä, katsokaahan. Hän oli saanut käsiinsä esitteen lomaosakkeista Lapissa ja paloi halusta lähteä lomalle. Hän halusi, että käytän pitämättömät lomapäiväni ja lähden hänen kanssaan viikoksi ihan kahdestaan keskelle ei-mitään. Hän lupasi jopa tehdä sen jutun makuuhuoneessa, josta niin kovasti pidän. Kujerteli. Tein eilen neljätoistatuntisen päivän, jotta saisin kaiken ajan tasalle ja pakkasin auton huolella. Otin mukaan niitä Karita Mattilan levyjäkin. Sitten se auto meni ja tussautti tuollaiseen johonkin ja nyt on rengas tyhjä ja miehen takki tyhjä ja lopussa on kaikki!

Esko Mäkisen vieraan puheääni oli kasvanut vähä vähältä, kunnes hän lopulta suorastaan huusi. Vieras nousi pirttipenkiltään seisomaan, pyörähti ympäri ja katsoi ulos ikkunasta loputonta metsämaisemaa silmät harittaen.

- Ja minä kun en ole tuota alkoholia niinkään viime vuosina enää... Varsinkaan kun Seija ei oikein pidä sen vaikutuksesta tuohon...

Yllätyksenä Esko Mäkisen elämään tullut mies osoitti omaavansa vielä muutaman odottamattoman piirteen. Vieras otti penkillä seisten yhden määrätietoisen askeleen eteenpäin kohti ulko-ovea ja kaatui mahtavasti tömähtäen tuvan lattialle. Miehen pään osuessa lattiaan kuului kuiva ja mossahtava ääni, kuin kangaskassin suojissa oleileva vesimeloni olisi osunut katukivetykseen.

Voitto-mökissä oli hetken hiljaista. Sitten lattiatasosta kuului syvää kuorsausta. Verta ei sentään näkynyt missään.

Tupaan hiipineen yllättävän hiljaisuuden päättivät rikkoa samaan aikaan niin mökin omistava Esko Mäkinen, kuin hänen alivuokralaisensa, Seppo Räty -käkikello. Kummankin perusviesti maailmalle oli lähestulkoon sama.

It-tuu.

11. Rakas Päiväkirja

Rakas Päiväkirja.

Tervetuloa kotiin. Sinä asut nyt Minun kanssani. Vanha asuipaikkasi Prisman kirjaosaston nurkassa kalenterien asuttaman naapuruston asukkina -  yhtenä monista tyhjistä mustakantisista kirjoista - on nyt tullut tiensä päähän. Toivottavasti Terry Pratchett ja Robert Jordan ovat mieluisia naapureita Sinulle. Ainakaan He eivät ole turhan väkivaltaisia.
Toivon myös, että tunnet Itsesi tärkeäksi. Sinulla näet on väliä. Sinä Olet Tärkeä. Minulle.

Tiedän Sinusta paljon, kuten soveliasta onkin. Olen päättänyt valita sinut Uskotuksi Ystäväkseni, joten on vain oikein ottaa Sinusta selvää. Niin ystävät tekevät.
Eli siis - Sinun

• Syntymäpaikkasi on Puolassa ja maahantuojasi on Espoosta kotoisin oleva yritys.
• Sivumääräsi on 365 ohutta, läpikuultavaa ruutupaperia ja väriltäsi olet musta. 
• Hinta oli 10,95€ - sisältäen verot.
• Kanteesi on painettu kohokirjaimin ZESZYT, joten olen päättänyt kutsua sinua Zetaksi.
• Valmistusmateriaalisi on kierrätyspaperi. Tämä sai minut ajattelemaan Sinua tarkemmin ja - myönnettäkööt - vaikutti vahvasti ostopäätökseeni.

Meissä on nimittäin paljon yhteistä -  nyt en tarkoita sitä, että olisimme molemmat lumppumateriaalia - hah!

Tarkoitan sitä, että Sinut, Zeta, on tehty omaksi itseksesi pienistä palasista. Asioista, jotka ovat alun alkaen olleet osa toista kokonaisuutta, mutta lopulta niistä on kasvanut Sinä. Julisteista, sanomalehtipaperista ja puolalaisista Lidl-mainoksista uudestaan henkiin herätetty oma kokonaisuus. Sinä.
On mielenkiintoista ajatella, että osa Sinua on joskus saattanut olla jonkun toisen ihmisen päiväkirja. Syvä Tunnehautausmaa, johon joku on pudotellut paloja itsestään, kunnes lopulta on päätynyt heittämään Sinut paperijätteisiin (onko Puolassa paperikierrätystä?) Nyt näes sinun Uusi Tehtäväsi on täyttyä minun salaisimmista ajatuksista. Eli - Rakas Päiväkirja...

Toinen meitä yhdistävä tekijä on, että olemme molemmat huonoja ihmisiä.
Sinä tietysti siksi, ettet ole ihminen ensinkään, vihkoseni. Zeta-pikku-paperiseni. Minä taas olen huono ihminen siksi, etten koe suoriutuvani tästä kaikesta ihmisyydestä ja ihmistämisestä kovinkaan hyvin. Katsos kun...

Olen kolmekymmentäviisivuotias naimaton - muttei naimaton - nainen. Olen riippuvainen monesta asiasta - kofeiinista, nikotiinista, kannabiksesta, "Tuulen Viemää"-sarjasta, suklaasta, brittiläisistä TV-sarjoista, posliinihahmojen keräilystä - ironisesti, tottakai -  ja Muiden Ihmisten suomasta hyväksynnästä. Kärsin ulkonäköpaineista, paniikkihäiriöstä, vitutuksesta, sosiaalisista kanssakäymisongelmista noin laajemmaltikin, sekä maailman yleisestä tilasta. Kaikki ahistaa. Lujaa.
Olen siis Tavallinen Taiteilija - nopeasti raunioituva hermokimppu ja valmis eläkkeelle jo alle kolmikymppisenä. Sinä olet elämässäni pakollisena Ystävänä, koska Ammattimainen Kallonkutistajani vaati minua kirjoittamaan tunteeni paperille. Että tässä on lehmälle lippulappunen paperia. Märehdi.

En tietysti oikeasti voi olla avoimin tuntein liikkeellä kirjoituksieni kanssa, sillä se johtaisi vähintään laitoskierteeseen, poliisitutkintaan, lääkerumbaan ja holhoussalsaan - olen huono tanssija, kiitos vain. Siksi virkaatekevä terapiatunnevihkoni on tyttömäisen vaaleanpunainen Hello Kitty, joka on löytänyt asunossani sijan parvekkeen läheltä.
Uudenkarhea, turhanaikaisilla ongelmilla täytetty prinsessa-ajan symboli Kitty. Kitty kaukana Zetasta ja kaukana niistä Syvimmistä Peloista, joissa koko maailma muuttuu mustaksi tyhyydeksi ja ihmisistä on jäljellä vain hymyilevä kotelo.
Kitty saa ottaa vastaan päivittäiset ongelmat kuten kaupassakäynnin kokonaisvaltaisen ahdistavuuden ja pelkotilat, joissa jalkakäytävän jäätyneen lätäkön pinta kätkeekin alleen satojen metrien mustan syvyyden. Asfaltin halkeamat, joille astuminen tietää Huonoa Onnea.
Ne hetket, jolloin oikeasti tietää mitä tapahtuu, mutta mitä jos? Tämän vuoksi Kittyn ja Zetan ei tule koskaan tavata toisiaan.

Tyttöjen juttuja, Zeta. Toivottavasti kässäät joskus, jou. Vaikkei sinusta kässäriä ikinä tule.

Minusta tuntuu, että minulla on vielä joskus Sanottavaa. Haluaisin Sanoa monestakin asiasta mielipiteeni, mutta koen ajan, paikan, tekniikan ja kieliopin olevan Perimmäisen Tarkoituksen tiellä.

Ehkä vielä joskus.

Rakkaudella, Sinun uusi Emäntäsi - A