Kesällä Sinkulassa virikkeitä tarjosivat kirpputorit, loputtomat traktorien kokoontumisajot, sekä tietysti luonto. Matkailijat saivat ihastella henkeäsalpaavia näkymiä - olettaen, että nämä matkailijat arvostivat nimenomaisesti metsiä, järvimaisemia ja metsäisiä järvimaisemia, eikä mitään muuta (paitsi ehkä latoja, tuulimyllyjä ja vilja-aittoja).
Talvella vaihtoehdot karsiutuivat traktorin korjaamisen ja alkoholismin välillä tasapainotteluksi. Viimeisin kunnallinen talvirieha pilkkikilpailuineen oli pidetty -97 ja se oli johtanut ennätysmäärään pahoinpitelyjä ja alkoholimyrkytystapauksia. Pilkkikilpailun ohessa lähteä sai myös kunnan senaikainen nokkela tienvarsimainos ("Autoilija - pilkitkö?").
Nykyisellään Sinkulan postikorteissa lukee enää "Aurinkoinen kesäkunta" - niin oli mahdollista sanoa jokaisesta yli kahdentoista ihmisen kyläkommuunista Suomessa. Hyvä ja kesäinen keli tekee jopa Riihimäestä miellyttävän kaupungin viettää aikaa.
Sinkulan Metropolin (asukasluku 578 ja kaksikymmentä seitsemän suomepystykorvaa) laitamilla oli hiljaista, kuten tavallista, kun navigaattori ilmoitti miehen auton olevan noin kilometrin päässä Esko Mäkisen talosta. Seuraavaksi siirryttäisiin pikkuteille ja kohti järvenrantaa, jossa Mäkisen tontti sijaitsi.
Miehen suorittamat tiedustelut kertoivat Mäkisen tontilla olevan kaksi asumiskäyttöön tarkoitettua rakennusta. Lisäksi tontille oli pykätty sauna, laituri ja rantakeittiö. Järvenrantatontin yhteydessä Mäkiselle merkittiin kuuluvaksi myös läheinen pieni saari (Lällynen), kunnan paperit huomauttivat, mikä viimeistään herätti matkalla olevan miehen mielenkiinnon. Hän pysäytti autonsa hetkeksi tien sivuun (yllättäen puiden siimekseen) ja pohti parasta lähestymistapaa.
Lyhyen, mutta inspiroivan baaripuheensa perusteella Mäkisen tiluksille ei kannattaisi kävellä "tulin-vain-tervehtämään-isäntää"-asenteella, mies pohti astuessaan ulos vanhahkosta Volvostaan. Mäkinen vaikutti klassiselta suomalaiselta Ukolta, joka tervehti kutsumattomia vieraita epäluuloisuuden ja (klassisimmassa tapauksessa) haulikon yhdistelmällä. Kaupparatsua ei myöskään kannattanut esittää - saati sitten lupakierroksella olevaa virkamiestä, hän punnitsi mielessään ja avasi Volvon takakontin. Hädässä Oleva Rehti Suomalainen Mies voisi olla avain ratkaisuun, mies tuumi ja heitti takakontissa lymyilleen vararenkaan kauas metsään, ponnistuksesta murahtaen.
Hän penkoi hetken takakonttia ja valmisti itseään tulevaan tapaamiseen. Ulkonäköä muutettiin entistä harmittomampaan suuntaan pienillä korjauksilla ja takakontin työkalupakista kaivettiin kolmen tuuman rautanaula ja linjapihdit. Hetki reipashenkistä askartelu-paskartelua ja tyytyväinen hymy. Mies palasi Volvoonsa. Auto teki malikkaan kolmen pisteen käännöksen, ajoi takaisin tulosuuntaansa hetken ja kääntyi noin sadan metrin päässä uudestaan (Sinkulassa yli kolme autoa tunnissa samalla tiellä käsitetään ruuhkaksi, joten hän sai sahata autollaan rauhassa vailla todistajia).
Lyhyt kiihdytys ja tarkka tähtäys. Noin tuhat kuusisataa kiloa ruotsalaista laatuautoa jyräsi vasemman eturenkaan muodossa asfaltille heitetyn improvisoidun kavioansan päältä.
Lyhyt kiihdytys ja tarkka tähtäys. Noin tuhat kuusisataa kiloa ruotsalaista laatuautoa jyräsi vasemman eturenkaan muodossa asfaltille heitetyn improvisoidun kavioansan päältä.
Puolta tuntia myöhemmin, noin kello kahdeksan illalla, Esko Mäkinen istui lempituolissaan takkatulen loimottaessa kodikkaasti. Eilen kylillä hankittu kohmelo oli jo paranemaan päin ja kylmäkellarin A. Le Coq -lavat helpottivat oloa entisestään. Hän silmäili hajamielisesti vanhoja Tieteen Kuvalehtiä ja kuunteli radion Luontoillan uusintalähetystä, jossa arvuuteltiin päällekkäin olevien muurahaisten kohtaloa.
Oma tontti, ei lähinaapureita, kylmää tuontiolutta ja Yle Puhe - suomalainen mies oli vähästä ikionnellinen, Esko Mäkinen ajatteli. Vaikka krapulat tuntuivat pahenevan vuosi vuodelta, auttoivat ikä ja kokemus sen hallintaa. Kun osasi kuunnella kehoaan (eikä katsonut liian kirkkaita värejä heti aamutuimaan), oli pahinkin krapula kuin vanha ystävä. Ei välttämättä hyvä ystävä, mutta sellainen, jonka kommervenkit tunsi jo entuudestaan.
- Elikkä siinä on semmonen, niinku, vanha rakennus oli. Rakennettiin uus, mutta sitten tuli ne muurahaiset sinne päällekkäin kaikki. Kaikki, niinku, muurahaiset päällekkäin, selitti sekavankuuloinen rouvashenkilö radiossa asiantuntijaraadille, jotka yrittivät ratkoa päällekkäismuurahaisten arvoitusta.
Myös muille naureskelu oli perisuomalaista kansanhuvia, Mäkinen mietti radioon soittanutta naista kuunnellessaan, mutta havahtui omista ajatuksistaan kuullessaan auton rullaavan asumuksensa pihalle. Kuka ihme täällä hiipparoi? Eikö sitä ihminen saa edes omalla tontillaan olla ja asustaa rauhassa? Suivaantuneena mies nousi ylös lempituolistaan ja asteli kuistille mulkoilemaan Volvon muodossa ilmestynyttä rauhanhäiritsijää. Päätä vihloi lievästi.
Pihaan rullannut tummansininen kaksituhattaluvun alun VolvoV70 oli nähnyt elämää ja kilometrejä. Sen etusäleikön antimilla olisi voinut elättää lähes vuoden päivät hyvällä ruokahalullakin siunattua hyönteissyöjäyhdyskuntaa, ja sen helmoihin keräämällä tiesuolan määrällä olisi täytetty venäläisen rangaistuskaivoksen kahden kuukauden kiintiö. Silti, pientä tyhjäkäynnillä kuuluvaa nakutusta lukuunottamatta, auto vaikutti hyvin pidetyltä.
- Voi tuhannen tulimmaista ja lempo! Voi että etällä ja kurjuuksien kurjuus, huudahti autosta uloskömpivä mies Esko Mäkisen pihalla.
Miehen tummat hiukset olivat tarkalla vesijakauksella keskellä päätä ja hänen kultasankaiset silmälasinsa olivat sitä taas muotiin hiipivää huomattavan isoa 70-luvun putkitelevisiomallia. Vieras pihavieras seisoi autonsa vieressä ja väänteli käsiään. Eleelläkään hän ei noteerannut asuinrakennuksen ovenpieleen ilmestynyttä isäntää.
Esko Mäkinen yritti epätoivoisesti koota huteraa päätään ja luoda katsekontaktia kutsumattomaan vieraaseen, joka oli alkanut kiertää autoa, jupisten edelleen itsekseen.
- Mikä mies? Miksi täällä?
Vieras sai autonsa kierrettyä ja päästi kuuluvan parahduksen huomatessaan Volvon vasemman eturenkaan olevan tyhjä ja repaleinen.
Pihaan ilmestynyt mies vaikeni kesken lauseen ja tuijotti pihassa tyhjäkäynnillä nakuttavaa Volvoa. Hämmentyneen ja omalla tontillaan täysin sivuosan esittäjän rooliin jääneen Esko Mäkisen tuijottaessa mies nosti vapisevin käsin kännykän takkinsa povitaskusta ja näppäili sitä isännästä välittämättä. Hän kohotti puhelimen korvalleen.
- Seija! Minä täällä! En taida ehtiä asemalle ajoissa...
Tauko. Pihaan ilmestynyt mies tuijotti kaukaisuuteen ja kuunteli huolestuneen oloisena puhelimesta kuuluvaa naisääntä.
- ...llo on kaksikymmentä kahdeksantoista ja viisitoista sekuntia. Tänään on elokuun...
- Niin. Tiedän. Mutta taisin ajaa johonkin... Kuuntele! Tuo auton rengas on ihan tuhannen nuuskana!
- ... kaksikymmentä kahdeksantoista ja kolmekymmentä sekuntia. Tänään on...
- Mutta rakas - minähän yritin! Otin työmaalta rokulit ja ajoin satoja kilometrejä. Anna minun yrittää!
- ...ja neljäkymmentä viisi sekuntia. Tänää on elokuun kahdeksastoista kaksituhatta...
Toinen tauko.
Simo Mäkinen oli unohtanut yllätysvieraan aiheuttaman pahan tuulen ja seurasi lumoutuneena näytöstä, joka voisi olla suoraan Ihmisten Luontoillasta - 'Avuton beta-uros yrittää epätoivoisesti koikkelehtia soidinpuuhien labyrintissa'. Vieraan miehen kasvolihakset nykivät hänen kuunnellessa viimeistä tuomiotaan puhelimesta. Ryhti painui vähä kerrallaan kumaraan ja vasemmasta silmästä vierähti poskelle yksinäinen kyynel.
Kaikki kehonkieli kertoi alistumisesta Suuremman Voiman edessä.
- Minä olisin niin halunnut sinut nähdä, Seija, mies parahti puhelimeen alistuneena.
- Kello on kaksikymmentä...
- Älä sano noin. Minä rakastan sinua ikuisesti.
Kovia kokeneen Volvon pihaankyydittämä mies lopetti puhelun, pudotti kännykän maahan ja hautasi kasvonsa käsien suojaan. Hitaasti, kuin elokuvissa, hän valui selkä autoa vasten istuma-asentoon.
Esko Mäkinen oli syvästi hämmentynyt, kuten tilanteeseen kuuluikin. Kesken rauhallisten kalsarikännien hänen pihaansa oli linkuttanut raadeltu auto, joka oli sylkäissyt sisuksistaan tämän... surkean otuksen. Kummallisen hyypiön, joka tulee häiritsemään toisen pyhää rauhaa, eikä edes tervehdystä sano.
Kysyttäessä asiasta Mäkinen olisi silti myöntänyt olevansa tapahtumista erittäin kiinnostunut. Hän ei tiennyt miten asiat Suuressa Maailmassa menivät, mutta Sinkulassa sitä ei joka päivä pihaan ajanut... no, oikeastaan ketään. Vielä harvemmin pihaan ajoi kiinnostava tuntematon tapaus rikkinäisellä autolla.
Hän oli juuri rohkaisemassa mieltään ja lähestymässä patsaanomaisesti istuvaa vierasta, kun tämä vieras teki jotain, jota ei ysikään mies Sinkulassa ollut tehnyt vuosikymmeniin.
- Voi juuteri! rikkinäisellä autolla pihaan ajanut tuntematon mies parahti käsiensä takaa ääni särkyen ja purskahti parkuvaan itkuun.
Jos nyt mielikuvituksen kamera kuvaisi Esko Mäkisen tonttia lintuperspektiivissä, vangitsisi se upean asetelman. Sen keskellä oli katseenvangitsijana tummansininen Volvo V70 - uskollinen ratsu, joka nyt rampautuneena seisoi vieraan miehen pihalla. Noin metrin päässä Volvon puskurista seisoi hyvin hämmentynyt Esko Mäkinen - täysin kultaisen leikkauksen oppien mukaan. Hän oli jähmettynyt valkoinen A. Le Coq-tölkki kädessä paikoilleen kuin huonossa kahdeksankymmentäluvun televisiosarjassa tuijottamaan hölmistyneenä edessään makaavaa ihmismyttyä, joka tyrski hallitsemattomasti. Hiukset moitteettomassa jakauksessa, kirkkan rään, syljen ja kyynelien yhdistelmän valuessa kasvoja peittävien käsien takaa.
Tämä olisi se dramaattinen kohta, jolloin mielikuvituksen kaikennäkevä silmä panoroisi hitaasti ylöspäin, kunnes kuvassa olisi enää Sinkulan runollinen metsämaisema (ja metsäinen järvimaisema). Kuvan himmetessä ja valmistautuessa leikkaamaan seuraavaan kohtaan, kuului kaukaa vain aikuisen miehen tyrskivää itkua.
Itkuun vastasi laiturin läheltä silkkiuikun yksinäinen ääntely.
Oma tontti, ei lähinaapureita, kylmää tuontiolutta ja Yle Puhe - suomalainen mies oli vähästä ikionnellinen, Esko Mäkinen ajatteli. Vaikka krapulat tuntuivat pahenevan vuosi vuodelta, auttoivat ikä ja kokemus sen hallintaa. Kun osasi kuunnella kehoaan (eikä katsonut liian kirkkaita värejä heti aamutuimaan), oli pahinkin krapula kuin vanha ystävä. Ei välttämättä hyvä ystävä, mutta sellainen, jonka kommervenkit tunsi jo entuudestaan.
- Elikkä siinä on semmonen, niinku, vanha rakennus oli. Rakennettiin uus, mutta sitten tuli ne muurahaiset sinne päällekkäin kaikki. Kaikki, niinku, muurahaiset päällekkäin, selitti sekavankuuloinen rouvashenkilö radiossa asiantuntijaraadille, jotka yrittivät ratkoa päällekkäismuurahaisten arvoitusta.
Myös muille naureskelu oli perisuomalaista kansanhuvia, Mäkinen mietti radioon soittanutta naista kuunnellessaan, mutta havahtui omista ajatuksistaan kuullessaan auton rullaavan asumuksensa pihalle. Kuka ihme täällä hiipparoi? Eikö sitä ihminen saa edes omalla tontillaan olla ja asustaa rauhassa? Suivaantuneena mies nousi ylös lempituolistaan ja asteli kuistille mulkoilemaan Volvon muodossa ilmestynyttä rauhanhäiritsijää. Päätä vihloi lievästi.
Pihaan rullannut tummansininen kaksituhattaluvun alun VolvoV70 oli nähnyt elämää ja kilometrejä. Sen etusäleikön antimilla olisi voinut elättää lähes vuoden päivät hyvällä ruokahalullakin siunattua hyönteissyöjäyhdyskuntaa, ja sen helmoihin keräämällä tiesuolan määrällä olisi täytetty venäläisen rangaistuskaivoksen kahden kuukauden kiintiö. Silti, pientä tyhjäkäynnillä kuuluvaa nakutusta lukuunottamatta, auto vaikutti hyvin pidetyltä.
- Voi tuhannen tulimmaista ja lempo! Voi että etällä ja kurjuuksien kurjuus, huudahti autosta uloskömpivä mies Esko Mäkisen pihalla.
Miehen tummat hiukset olivat tarkalla vesijakauksella keskellä päätä ja hänen kultasankaiset silmälasinsa olivat sitä taas muotiin hiipivää huomattavan isoa 70-luvun putkitelevisiomallia. Vieras pihavieras seisoi autonsa vieressä ja väänteli käsiään. Eleelläkään hän ei noteerannut asuinrakennuksen ovenpieleen ilmestynyttä isäntää.
Esko Mäkinen yritti epätoivoisesti koota huteraa päätään ja luoda katsekontaktia kutsumattomaan vieraaseen, joka oli alkanut kiertää autoa, jupisten edelleen itsekseen.
- Mikä mies? Miksi täällä?
Vieras sai autonsa kierrettyä ja päästi kuuluvan parahduksen huomatessaan Volvon vasemman eturenkaan olevan tyhjä ja repaleinen.
- Voi hyvä ihmetys minun Volvoani! Tämä on.. skandaali! Tämä on pahin mahdollinen lopputulema! Minun piti... hakea...
Pihaan ilmestynyt mies vaikeni kesken lauseen ja tuijotti pihassa tyhjäkäynnillä nakuttavaa Volvoa. Hämmentyneen ja omalla tontillaan täysin sivuosan esittäjän rooliin jääneen Esko Mäkisen tuijottaessa mies nosti vapisevin käsin kännykän takkinsa povitaskusta ja näppäili sitä isännästä välittämättä. Hän kohotti puhelimen korvalleen.
- Seija! Minä täällä! En taida ehtiä asemalle ajoissa...
Tauko. Pihaan ilmestynyt mies tuijotti kaukaisuuteen ja kuunteli huolestuneen oloisena puhelimesta kuuluvaa naisääntä.
- ...llo on kaksikymmentä kahdeksantoista ja viisitoista sekuntia. Tänään on elokuun...
- Niin. Tiedän. Mutta taisin ajaa johonkin... Kuuntele! Tuo auton rengas on ihan tuhannen nuuskana!
- ... kaksikymmentä kahdeksantoista ja kolmekymmentä sekuntia. Tänään on...
- Mutta rakas - minähän yritin! Otin työmaalta rokulit ja ajoin satoja kilometrejä. Anna minun yrittää!
- ...ja neljäkymmentä viisi sekuntia. Tänää on elokuun kahdeksastoista kaksituhatta...
Toinen tauko.
Simo Mäkinen oli unohtanut yllätysvieraan aiheuttaman pahan tuulen ja seurasi lumoutuneena näytöstä, joka voisi olla suoraan Ihmisten Luontoillasta - 'Avuton beta-uros yrittää epätoivoisesti koikkelehtia soidinpuuhien labyrintissa'. Vieraan miehen kasvolihakset nykivät hänen kuunnellessa viimeistä tuomiotaan puhelimesta. Ryhti painui vähä kerrallaan kumaraan ja vasemmasta silmästä vierähti poskelle yksinäinen kyynel.
Kaikki kehonkieli kertoi alistumisesta Suuremman Voiman edessä.
- Minä olisin niin halunnut sinut nähdä, Seija, mies parahti puhelimeen alistuneena.
- Kello on kaksikymmentä...
- Älä sano noin. Minä rakastan sinua ikuisesti.
Kovia kokeneen Volvon pihaankyydittämä mies lopetti puhelun, pudotti kännykän maahan ja hautasi kasvonsa käsien suojaan. Hitaasti, kuin elokuvissa, hän valui selkä autoa vasten istuma-asentoon.
Esko Mäkinen oli syvästi hämmentynyt, kuten tilanteeseen kuuluikin. Kesken rauhallisten kalsarikännien hänen pihaansa oli linkuttanut raadeltu auto, joka oli sylkäissyt sisuksistaan tämän... surkean otuksen. Kummallisen hyypiön, joka tulee häiritsemään toisen pyhää rauhaa, eikä edes tervehdystä sano.
Kysyttäessä asiasta Mäkinen olisi silti myöntänyt olevansa tapahtumista erittäin kiinnostunut. Hän ei tiennyt miten asiat Suuressa Maailmassa menivät, mutta Sinkulassa sitä ei joka päivä pihaan ajanut... no, oikeastaan ketään. Vielä harvemmin pihaan ajoi kiinnostava tuntematon tapaus rikkinäisellä autolla.
Hän oli juuri rohkaisemassa mieltään ja lähestymässä patsaanomaisesti istuvaa vierasta, kun tämä vieras teki jotain, jota ei ysikään mies Sinkulassa ollut tehnyt vuosikymmeniin.
- Voi juuteri! rikkinäisellä autolla pihaan ajanut tuntematon mies parahti käsiensä takaa ääni särkyen ja purskahti parkuvaan itkuun.
Jos nyt mielikuvituksen kamera kuvaisi Esko Mäkisen tonttia lintuperspektiivissä, vangitsisi se upean asetelman. Sen keskellä oli katseenvangitsijana tummansininen Volvo V70 - uskollinen ratsu, joka nyt rampautuneena seisoi vieraan miehen pihalla. Noin metrin päässä Volvon puskurista seisoi hyvin hämmentynyt Esko Mäkinen - täysin kultaisen leikkauksen oppien mukaan. Hän oli jähmettynyt valkoinen A. Le Coq-tölkki kädessä paikoilleen kuin huonossa kahdeksankymmentäluvun televisiosarjassa tuijottamaan hölmistyneenä edessään makaavaa ihmismyttyä, joka tyrski hallitsemattomasti. Hiukset moitteettomassa jakauksessa, kirkkan rään, syljen ja kyynelien yhdistelmän valuessa kasvoja peittävien käsien takaa.
Tämä olisi se dramaattinen kohta, jolloin mielikuvituksen kaikennäkevä silmä panoroisi hitaasti ylöspäin, kunnes kuvassa olisi enää Sinkulan runollinen metsämaisema (ja metsäinen järvimaisema). Kuvan himmetessä ja valmistautuessa leikkaamaan seuraavaan kohtaan, kuului kaukaa vain aikuisen miehen tyrskivää itkua.
Itkuun vastasi laiturin läheltä silkkiuikun yksinäinen ääntely.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti